Syyrian kurdien järjestöistä

Uutisointi on ollut vähän hiljaista, joten puhutaan vaihtelun vuoksi kurdeista. Kurdeja on tämän sodan aikana ryhdytty jo vähän mytologisoimaan ennen kaikkea ISISin vastaisen taistelun vuoksi. Korostettu tasa-arvo miesten ja naisten välillä sekä puheet demokratian tärkeydestä ovat tehneet kurdeista länsimaalaiselle yleisölle helppoja samaistumisen kohteita. Propagandamusiikkikin pelaa.

Lainasin kirjastosta Kristiina Koivusen ja Welat Nehrin kirjan Kurdistan itsenäisyyden kynnyksellä (Kleio, 2013) siinä toivossa, että se avaisi kurdien tilannetta minulle. Valitettavasti kirjan alussa oleva vaatimaton kartta, jossa Kurdistan ulottuu Välimereltä Armeniaan ja Iraniin, puheet siitä, että kurdiklaanit olisivat kyllä itsenäistyneet elleivät ilkeät imperiumit olisivat kylväneet riitoja, sekä ohimennen heitetty huomio siitä, että kaikki kurdit, jotka eivät tue itsenäisyyttä, ovat myyneet sielunsa vihollisille, saa minut epäilemään että kirja saattaa olla pikkaisen asenteellinen. Horjuvuus lähdeviitteissä ja Wikipediaan vetoaminen eivät auta asiaa.

Joten turvaudutaan internetiin. Miten sekava tilanne voi edes olla?
[IMG]
Apua. Kuva nimimerkiltä ’kustomkarkommando’.

Homman helpottamiseksi jätetään Irak (Basur) ja Turkki (Bakur) toistaiseksi pois laskuista, ja keskitytään Syyriaan (Rojava). Minulla ei ole aavistustakaan eri puolueiden suomenkielisistä nimistä, joten turvaudun englantiin.

Ylhäältä lähtien ensimmäisenä on KCK (Koma Civakên Kurdistan/Group of Communities in Kurdistan). Sen johtaja on kuuluisan kurdien työväenpuolueen PKK:n perustaja Abdullah Öcalan, ja se perustettiin vuonna 2007 edistämään Öcalanin vankilakirjoituksiin pohjautuvaa ideologiaa. Periaatteessa KCK:n alla toimii useita eri PKK:hon liittyviä järjestöjä. PKK:n vaikutus on arvatenkin siis suuri.

KJK (Komalên Jinên Kurdistan/Kurdistan Communities of Women) on KCK:n sisarjärjestö, jonka alla toimii PKK:hon liittyviä naisjärjestöjä. Kurdit tykkäävät perustaa erillisiä järjestöjä naisjäsenilleen, vaikka käytännön erot voivatkin olla pieniä.

Siirtyen alemmas:
PYD (Partiya Yekîtiya Demokrat/Democratic Union Party) on KCK:n syyrialainen haara, joka perustettiin 2003. Syyrian kurdialueiden pääpuolue.

KDPS (Partiya Demokrat a Kurdistanê li Sûriyê/Kurdistan Democratic Party of Syria) on Irakin Kurdistania hallitsevan, Barzanin klaanin johtaman KDP:n Syyrian siipi. KDP on vasemmistolaista/marxilaista PKK:ta konservatiivisempi, ja tämän vuoksi KDPS ei myöskään kannata samaa aatetta kuin PYD.

TEV-DEM (Tevgera Civaka Demokratîk/Movement For a Democratic Society) on PYD:in ja samanmielisten puolueiden/järjestöjen liittouma, joka perustettiin hallinnoimaan Syyrian kurdialueita Assadin hallinnon vetäydyttyä niistä. TEV-DEM hallinnoi kolmea Syyriaan perustettua kurdien kantonia (Efrine, Kobani, Cizire). PYD käytännössä johtaa liittoumaa suurimpana puolueena.

ENKS (Encûmena Niştimanî ya Kurdî li Sûriyê / Kurdish National Council) on KDPS:n ja pienempien puolueiden liittouma. Toisin kuin TEV-DEM, ENKS ei kannata autonomisia kantoneita, vaan haluaisi mieluummin liittyä Syyrian kansalliseen neuvostoon (ts. kapinallisten hallitukseen) sillä ehdolla että se saa takeita kurdien oikeuksien takaamisesta uudessa Syyriassa.

DBK (Desteya Bilind a Kurd / Kurdish Supreme Committee) oli PYD:in ja ENKS:in yhteinen yritys hallinnoida Syyrian kurdialueita, joka perustettiin 2012. Keskinäiset kiistat johtivat kuitenkin komitean hajoamiseen, vaikka se onkin yhä nimellisesti olemassa.

Jatkaen alemmas asevoimiin:

Jabhat al-Akrad (Liwa’ Jabhat al-’Akrad l-Nusrah Shaʿbnā al-Sūrī/Kurdish Front Brigade to Protect the Syrian People) on kurdeista ja arabeista muodostunut kapinallisryhmä, joka aiemmin toimi FSA:n alla. Sitä kuitenkin epäiltiin yhteistyöstä PYD:n kanssa (ja sitä kautta Syyrian hajoittamisesta osiin), joten se päätyikin liittymään kurdijoukkoihin. Nykyään SDF:n (Syrian Democratic Forcesin) jäsen.

YPG (Yekîneyên Parastina Gel/People’s Protection Units) on PYD:in aseellinen siipi, perustettu vuonna 2004. Teoriassa DBK johtaa YPG:tä, mutta käytännössä johto on PYD:illä. Ylivoimaisesti isoin Syyriassa toimiva kurdien aseellinen ryhmä, jolla on ehkä jopa 50,000 miestä riveissään.

YPJ (Yekîneyên Parastina Jinê/Women’s Protection Units) ovat YPG:n naisista koostuvia joukko-osastoja. Niitä pidetään joko osana YPG:tä tai omina erillisenä organisaationaan, kukaan ei tunnu tietävän.

Asayişa Rojavê on DBK:n perustama Rojaven poliisi, jota PYD jälleen käytännössä johtaa.

Pohjimmaisina:

SUP (Syriac Union Party) on assyrialaisten oppositiopuolue, jonka päämaja on Assadin vielä osittain hallitsemassa Hasakassa. Sen aseellinen siipi liittyi myöskin YPG:hen ja sitten SDF:ään.

Sutoro (Syriac Security Office) on assyrialaisten perustama itsepuolustusjoukko, joka vartioi assyrialaisten asuttamia lähiöitä Hasakassa. Tekee yhteistyötä Asayişa Rojavên kanssa.

Sootoro (Syriac Protection Office) on rajakaupunki Kamishlissa toimiva toinen itsepuolustusjoukko, joka on mielenkiintoisesti eronnut SUP:ista ja ilmeisesti tukee Assadin hallintoa.

Syyrian sodan taustoista

Miksi ne sotivat?

Bashar al-Assadilta odotettiin paljon. Verrattuna tyrannimaiseen isäänsä, Hafez al-Assadiin, Bashar vaikutti sympaattiselta. Hänellä oli söpö puhevika ja hän oli opiskellut Lontoossa, ehkä jopa oppinut siellä jotain. Läntiset PR-firmat konsultoivat presidenttiparin vaatetusta ja ulkonäköä länsimaalaisen mielikuvan luomiseksi. Bashar saattoi olla uudistaja. Hänen isänsä aikana valta oli keskittynyt Assadien edustamille alaviiteille: kenties Bashar olisi demokraattisempi?

Mutta uudistukset olivat hitaita. Basharin neuvonantajien ja ulkovaltojen syytä, ihmiset sanoivat. Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin: aikoiko Yhdysvallat pahaa koko islamilaiselle maailmalle? Basharin oli oltava vahva kansan puolustaja amerikkalaisia, ylimielisiä entisiä siirtomaaherroja ranskalaisia ja epäilyttäviä etelän saudeja vastaan. Unohtamatta Israelia, joka yhä miehitti Golania. Syyrian armeija järjesti tasaisin väliajoin harjoituksia osoittaakseen, että Syyria kyllä osaa puolustaa itseään. Valtion propaganda muistutti kansalaisia siitä, että moni paha maa haluaisi Syyriasta klienttivaltion, ja Bashar al-Assadin kasvot koristivat seiniä. al-Assad, ”Leijona”.

Ei sillä, että ihmiset olisivat puhuneet tällaisista kovin avoimesti. Hätätilalaki oli ollut voimassa 48 vuotta. Salainen poliisi (mukhabarat) valvoi yhä, eivätkä Hafezin aikana perustetut vankilat olleet kadonneet mihinkään. Niihin vietiin yhä epäilyttäviä henkilöitä, mutta salainen poliisi käyttäytyi melko sivistyneesti ja pidätetyt pääsivät takaisin perheidensä luo. Huhuja toki kiersi, mutta no, katsokaa Irakia ja mitä Al-Qaida tekee siellä! Syyrian kansan vapaus vaati sitä, että pienestä määrästä mukavuutta ja vapautta piti luopua. Kansan oli tuettava yhtenä puolustajaansa.

Mutta vuodesta 2006 alkaen Syyriaa alkoi koetella kuivuus. Maatiloja oli hylättävä, ja ihmiset muuttivat kaupunkeihin hakemaan väheneviä töitä. Hyviä työpaikkoja meni yhä alaviiteille ja muille hallinnon ystäville. Katkeruus kasvoi, samalla kun Al-Qaidan kaltaiset perustelut hallinnon toimille alkoivat vaikuttaa yhä enemmän tekosyiltä.

Arabikevät alkoi Tunisiasta vuonna 2011. Tunisian presidentti kaatui, Egyptin Mubarak kaatui. Televisio ja sosiaalinen media toivat uutisia. Tammikuusta alkaen pieniä mielenosoituksia oli ympäri maata. Ihmiset halusivat enemmän töitä, enemmän vapautta. Mielenosoituksissa laulettiin. Hellämielisen Basharin uskottiin kyllä ymmärtävän, kunhan vanhaa valtaa edustavat katalat neuvonantajat saataisiin pois hänen ja kansan väliltä. Samaan aikaan mukhabarat pidätti mielenosoittajia ja sosiaaliseen mediaan kirjoittavia terrorismista epäiltyinä.

Maaliskuun alussa joukko teinipoikia kirjoitti Daraan kaupungissa arabikevään iskulauseen ”kansa haluaa hallituksen kaatuvan” graffittina seinään ja jäi kiinni. Salainen poliisi kidutti hyvien perheiden poikia, ja maaliskuun 15. päivä raivostunut väkijoukko marssi Daraan kuvernöörin virkatalolle vaatimaan oikeutta. Hallitus vastasi vesitykein ja luodein. al-Assad syytti ulkovaltojen kätyreitä levottomuuksista. Hallitusta kritisoivat eivät olleet oikeita syyrialaisia, vaan joko pettureita tai maallista Syyriaa uhkaavia islamisteja.

Kansainvälinen muslimiveljeskunta yrittikin saada jalansijaa Syyrian protesteissa, mutta epäonnistui. Sitä ei ollut juuri näkynyt Syyriassa 1980-luvulla kärsimänsä tappion jälkeen, ja sen paluuyritys oli monien syyrialaisten mielestä opportunismia. Veljeskunta vaati myös uskollisuutta itselleen ennen kuin lupautui tukemaan mielenosoituksia, samaan aikaan kun monet tavalliset syyrialaiset polttivat säästöjään hankkiakseen mielenosoittajille ruokaa, vettä ja majoitusta.

Hallituksen käytettyä voimaa mielenosoituksia vastaan se ilmeisesti odotti mielenosoittajien hajaantuvan, kuten Bahrainissa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Jotkut syyrialaisista olettivat väkivaltaisuuksien syyn olevan yhä Basharin hallinnossa, ei miehessä itsessään, kun taas toiset järkyttyivät järkevänä pitämänsä miehen teoista. Kummassakin tapauksessa haluttiin jatkaa.

Huhtikuussa 13-vuotiaan Hamza Ali al-Khateebin isä otti poikansa mukaan mielenosoitukseen pienessä Jizan kylässä. Salainen poliisi iski, ja poika katosi. Hänen ruumiinsa palautettiin vanhemmille seuraavana keskiviikkona sillä ehdolla, ettei asiasta puhuttaisi. Järkyttyneet vanhemmat uhmasivat hallintoa ja kutsuivat aktivisteja taltioimaan poikansa kohtaloa: ei-tappavia ampumavammoja, runneltuja polvilumpioita, palovammoja savukkeista, silvottuja sukuelimiä. ”Katsokaa Basharin uudistuksia!” huusi tuntematon miesääni videolla, jonka tv-kanava Al-Jazeera näytti seuraavana perjantaina. Parempien elinolojen vaatimisen rinnalle nousi uusi huuto: alas Assad!

Oli kuitenkin yhtä monta, jotka olivat kasvaneet koko ikänsä Assadien alla ja joille Assadit olivat yhtä kuin valtio. ”Mitä muita vaihtoehtoja on?” he kysyivät. Kielenkäyttö koveni, ja sen jälkeen teot. Mielenosoittajien polttaessa heitä ampuneen hallinnon rakennuksia ja ryöstäessä poliisiasemien asevarastoja hallitus kokosi omia joukkioitaan, joista käytettiin nimeä shabiha. Armeija astui mukaan: se piiritti kyliä ja kaupunkeja, samalla kun shabiha kosti niiden asukkaille.

Valintatilanteen kohdalla moni Syyrian armeijan jäsen päätti mieluummin paeta ja liittyä kapinallisiin. Vapaan Syyrian armeija (FSA) muodostui sekä aktiivipalveluksesta karanneista että reserviläisistä (Israelin vuoksi Syyriassa on asevelvollisuus), mutta oli alusta lähtien lähinnä sateenvarjonimitys kapinallisille. Joukot hajautuivat eri osiin maata lukemattomiin eri paikallisosastoihin, joskin alkuvaiheessa niiden päämäärä oli yhtenäinen: Assadin kaataminen ja hänen joukoiltaan puolustautuminen.

Perustettiin myös Syyrian kansallinen neuvosto (SNC), joka toimi Turkista käsin ja jota esitettiin ”kapinallisten hallitukseksi”. Alusta lähtien FSA:n ja SNC:n välille kuitenkin syntyi kitkaa, koska FSA kaipasi jälkimmäiseltä materiaalista tukea sekä diplomaattista apua länsimaiden väliintulon muodossa. SNC ei kuitenkaan pystynyt tai halunnut lähettää apua. Monet sen jäsenistä olivat poliittisia toisinajattelijoita, jotka olivat olleet jo vuosia maanpaossa, ja joiden oli vaikea löytää yhteistä säveltä päivittäin Assadia vastaan taistelevien kapinallisten kanssa.

Pian Syyriasta alkoi tulvia kuvia ja videoita, ja Hamza Ali al-Khateeb unohdettiin.

Myöhempi korjaus: Hamza Ali al-Khateebin katoamisen ja ruumiin palauttamisen välillä oli pidempi aika, kuin mitä jutussa alun perin kirjoitettiin. Hänen ruumiinsa oli mukana koodinimi Caesarin vuotamassa Syyrian vankiloissa kuolleiden kuvakokoelmassa.