Syyrian baath, osa 2: baathin valtaannousu

Osa 1: linkki.

Baath-puolue nousi valtaan sotilasvallankaappauksella maaliskuun 8. päivänä vuonna 1963. Sen takana oli baath-puolueen salassa toiminut sotilaskomitea, jonka neljästätoista jäsenestä yhdeksän kuului johonkin Syyrian uskonnolliseen vähemmistöön. Alaviitteja oli viisi, ja heistä kolme johti koko komiteaa. Miehet olivat Salah Jadid, Hafez al-Assad ja vanhimpana Muhammad Umran.

Damaskokseen keskittynyttä separatistihallintoa vastustivat myös nasseristimieliset upseerit, ja yhdessä baathin kannattajien kanssa he perustivat ns. “Vapaiden upseerien liikkeen”. Yritys aloittaa vallankaappaus Aleppossa vuonna 1962 kuitenkin epäonnistui, ja liikkeen jäseniä pidätettiin. Myös baathistiupseeri Muhammad Ibrahim al-Ali pidätettiin, ja hänen teloituspäiväkseen päätettiin 9. maaliskuuta 1963. Irakin vallankaappauksen rohkaisema baathin sotilaskomitea päätti toteuttaa vallankaappauksensa etuajassa pelastaakseen al-Alin. Kiirettä aiheutti myös se, että sotilaskomitean piilopaikkoihin tehtiin ratsioita.

Salaliittolaisten johtamat yksiköt miehittivät Damaskoksen ja vangitsivat separatistihallinnon johtajat. Damaskoksen valtaaminen riitti, sillä kukistetulla hallituksella ei ollut juuri kannatusta muualla Syyriassa. Kriittisin tilanne oli Dumairin sotilaslentokentällä Damaskoksesta koilliseen. Hafez al-Assadin johtama osasto ehti paikalle vasta päivänvalossa, koneiden valmistautuessa iskemään kapinallisia vastaan. Assad uhkasi pommittaa lentokenttää, ja kentän puolustajat päättivät lopulta neuvotella antautumisesta. Myöhemmin Assad totesi, että lentokentän joukot olisivat kukistaneet hänen omansa mikäli ne olisivat taistelleet.

Sotilaskomitean jäsenet juhlivat kaappauksen onnistumista. Vasemmalla Salim Hatum, keskellä Muhammad Umran ja oikealla etualalla Salah Jadid.

Kaappauksen jälkeen perustettiin upseereiden johtama väliaikaishallitus. Käyttöön otettiin myös poikkeustilalaki, väitetysti Israelin sotilaallisen uhan vuoksi. Poikkeustilalaki antoi uudelle hallitukselle oikeuden ohittaa perustus- ja rikoslain pykälät ja tehdä ennaltaehkäiseviä pidätyksiä. Pidätetyt menettivät valitusoikeutensa ja lakimiehensä neuvonannon kuulusteluissa. Myös habeas corpus -menettelystä luovuttiin.

Salah ad-Din Bitar, toinen baath-puolueen perustajista, kutsuttiin perustamaan hallitus. Myöhemmin hallituksen jäseniksi otettiin kuusi siviilivirkamiestä, kolme baathistia ja kolme nasseristia. Baathia edustivat Bitar, Michel Aflaq sekä Mansur al-Atrash. Vallankaappauksen tehneillä upseereilla ei kuitenkaan ollut aikomusta jakaa valtaa sen enempää oman puolueensa vanhan kaartin kuin nasseristienkaan kanssa. Upseerit eivät olleet unohtaneet pääideologi Aflaqin päätöstä hajoittaa puolue Egyptin ja Syyrian unionin alla.

Maaliskuun vallankaappauksen jälkeen käytiin neuvotteluja Syyrian ja Egyptin valtioliiton elvyttämisestä ja keskusteltiin myös Irakin ottamisesta mukaan. Vasemmalta oikealle: Salah al-Din al-Bitar, Syyrian uusi presidentti Luay al-Atassi, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser, ja Michel Aflaq.

Sotilaskomitean jäsenet ja heidän kannattajansa kuuluivat baath-puolueen ns. “alueellisiin” (qutriyun). Baathin terminologiassa “alue” tarkoitti yhtä erillistä arabivaltiota. Alueelliset ottivat siis etäisyyttä baathin panarabistiseen suuntaukseen, joka haaveili kaikkien arabimaiden yhdistämisestä yhdeksi ja samaksi sosialistiseki maaksi. Sen jälkeen, kun Aflaq oli päättänyt hajoittaa puolueen, sen jäsenmäärä oli romahtanut. Vallankaappauksen aikaan baathilla oli kuusisataa siviilijäsentä. Vastuuta puolueinfrastruktuurin uudelleenrakentamisesta ei annettu baathin panarabistiselle “kansalliselle komennolle” (National Command) vaan “aluekomennolle” (Regional Command, Al-Qiyada Al-Qutriya). Sen pääsihteeriksi nimitettiin Hammud al-Sufi, joka ajoi tiukan puhdasta ideologista (marxistista) näkemystä. Aatteen idealismi kuitenkin törmäsi käytäntöön, sillä baathin vallankumouksen arkkitehtien päähuolena oli vakiinnuttaa baathin asema Syyriassa.

Baathin alkuperäinen aate painottui tasa-arvoisuuteen, mutta kiireessään vahvistaa asemaansa se ei haastanutkaan vanhoja, olemassaolevia yhteiskunta- ja väestörakenteita, vaan tukeutui niihin. Baathin kannattajat kääntyivät ensin omien viiteryhmiensä puoleen uusia jäseniä hakiessaan. Uskonlahkoon tai sukusiteisiin perustuva värväys johti siihen, että ulkopuolelle jääneet eivät katsoneet puolueen olevan heille.

Värväyskiireessä vaikkapa yhdestä kylästä saatettiin löytää yksi innokas poliitikonalku, jonka vastuulle jäsenien värväys jätettiin. Hänestä tuli näin tasa-arvoisempi kuin toisista, voidessaan ehdottaa ystäviään ja sukulaisiaan puolueen jäseniksi ja mahdollisiin virkoihin. Toisinaan perinteisestä kyläpäälliköstä (mukhtar) tuli paikallinen puoluepamppu. Näin hän säilytti perinteisen arvonsa omassa yhteisössään, vaikka baathin vastustama feudalismi olikin nyt mukamas kukistettu hänen kylästään. Tällaisissa paikoissa baathin valtaannousulla ei ollut juuri vaikutusta asukkaiden elämään, eikä mitään syvää sidettä puolueeseen syntynyt.

Baathin jäsenmäärä seitsenkertaistui vallankaappauksen jälkeisenä vuonna. Kaikki uudet puoluekoneiston jäsenet eivät kuitenkaan olisi täyttäneet baathin jäsenvaatimuksia, elleivät heidän ystävänsä ja sukulaisensa olleet järjestelleet nimityksen puolueeseen. Teoriassa baathin jäsenten olisi tullut täyttää tiettyjä koulutusvaatimuksia ja olla tietenkin sitoutuneita puolueen ideologiaan. Jäsenyyden olisi myös pitänyt edetä kannatusjäsenyydestä puolueen sisäisen äänioikeuden antavaan täysjäsenyyteen vasta tietyn ajan kuluttua. Vaatimuksia löysättiin jäsenmäärän kasvattamiseksi, tai kierrettiin väittämällä että joku oli jo ollut puolueen jäsen, asiakirjojen vain ollessa hukassa.

Kaikki tämä johti tilanteeseen, jossa Syyriaan perustettuja puolueen alahaaroja ei yhdistänyt niinkään usko aatteeseen, vaan kunkin omat keskinäiset sidokset alueen ihmisiin. “Näin uskollisuuden puoletta kohtaan korvasi uskollisuus henkilöä tai ryhmittymää kohtaan”, baathin oma sisäinen raportti totesi vuonna 1965.

Muutokset ulottuivat myös armeijaan, jonka baathin sotilaskomitea halusi komentoonsa. Sotilaskomitean kolme johtavaa alaviittia saivat tärkeitä virkoja armeijan hierarkiassa. Salah Jadidista tuli esikuntapäällikkö, Hafez al-Assadista ilmavoimien komentaja, ja Muhammad Umranista valiojoukkona pidetyn, Damaskosta vartioivan 70. Panssariprikaatin komentaja.

Salah Jadid vuosien 1963-66 välillä.

Klikkiytyminen jatkui alempana sotilashierarkiassa. Epäilyttäviä upseereita erotettiin tai siirrettiin kauemmas pääkaupungista. Monet erotetuista olivat sunneja, ja heidät korvattiin sotilaskomitean jäsenten omien ryhmien edustajilla – druuseilla, alaviiteilla ja ismailiiteilla. Noin seitsemästäsadasta erotetusta upseerista puolet sai tilalleen alaviitin. Vaikuttaa myös siltä, että vähemmistöjä suosittiin uusien upseereiden koulutuksessa. Hafez al-Assadin liittolainen Mustafa Talas kertoi muistelmissaan, että vuonna 1965 hän oli osa Syyrian panssarisotakoulun koelautakuntaa. Koulun alaviittijohtajan mukaan al-Assadin veli Rifaat oli kurssinsa paras, ja toisena oli Talasin nuorempi serkku. Kun Talas vaati koetulosten tarkistusta, hänen serkkunsa putosi viidenneksitoista ja Rifat kurssilaisten häntäpäähän, sijalle 31.

Sunniupseereiden korvaamisen ohella oli tapauksia, joissa yksikön johdossa oli sunniupseeri, jonka alaiset kuuluivat samaan vähemmistöryhmään. Esimiehensä sijaan aliupseerit kuuntelivatkin toisen yksikön johtajaa, joka kuului samaan ryhmään. Näin osa upseereista komensi todellisuudessa paljon suurempaa joukkoa kuin oli paperilla merkitty heidän alaisuuteensa. Myös baath-puolueen jäsenyydellä oli merkitystä nimityksissä.

Vallan keskittäminen ei tietenkään jäänyt huomaamatta riippumattomilta ja nasseristisilta upseereilta. Baath iski kuitenkin ensin ja puhdisti nasseristeja viroistaan, mitä protestoidakseen hallituksen valtioliitosta haaveilevat nasseristit erosivat. Heinäkuun 18. päivänä 1963 everstiluutnantti Jassim Alwan kokosi jäljellejääneiden nasseristiupseerien rivit ja aloitti vastavallankaappausyrityksen, joka levisi verisiksi tulitaisteluiksi. Samana päivänä vallankaappaajien presidentiksi nostama, riippumaton Luay al-Atassi oli matkustanut Egyptiin korjaamaan nasseristien puhdistuksesta tulehtuneita maiden välejä. Kun baathin joukot kukistivat yrityksen ja teloittivat siihen osallistuneita upseereita, al-Atassi erosi protestiksi. Uudeksi presidentiksi nimitettiin baathin Amin al-Hafiz, joka oli henkilökohtaisesti puolustamassa armeijan päämajaa Alwanin joukkoja vastaan.

Jassim Alwan oikeudenkäynnissään vuonna 1964.
Amin al-Hafiz vuonna 1965.

Kohtalon ivaa oli, että Jassim Alwan oli Hafez al-Assadin opettaja Homsin sotilasakatemiassa. Presidentti Adib Shishakli oli painostanut Alwania suosimaan sunniupseereita, mutta tämä kieltäytyi, minkä vuoksi Assad ja muut tulevat vähemmistöihin kuuluvat baath-johtajat saattoivat valmistua. Alwanin kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi, ja vuoden vankeuden jälkeen hänet lähetettiin maanpakoon.

Alwanin kapinan kukistaminen päätti nasserismin Syyriassa. Samalla se kuitenkin kiinnitti yhä enemmän huomiota baathin johtohahmojen uskonnollisiin taustoihin ja sukusiteisiin. Vaikka yritykseen osallistunut korkea-arvoinen nasseristi olikin alaviitti, valtataistelussa häviölle joutuneet alkoivat julkaista kriittisiä näkemyksiään Egyptin ja Libanonin lehdistössä (Syyriassa nasseristimieliset sanomalehdet kiellettiin). Etenkin alaviittien johtoasemaa kritisoitiin, ja Syyrian baathia syytettiin sunneja sortavaksi järjestelmäksi. Baath huomasi värväyskiireensä antaneen helpon propaganda-aseen sen kilpailijoille.

Kiistely näkyi baathin sisällä, kun ideologisuutta ajanut pääsihteeri Sufi riitaantui sotilaskomitean kanssa. Hänet erotettiin virastaan helmikuussa 1964, ja hän palasi druusienemmistöiseen Suweidan maakuntaan. Sufin kannattajat saivat baathin teksteissä nimen munshaqqun, “he jotka irtaantuivat”. Armeijassa heidän puolellaan oli druusiupseeri Salim Hatum.

Nasseristien kukistamisen jälkeen baathin kilpailijana oli vielä Syyrian muslimiveljeskunta, joka oli perustettu Egyptin emojärjestönsä innoittamana toisen maailmansodan jälkeen. Baathin tavoin se hajoitettiin Egyptin ja Syyrian valtioliiton alla. Se  palasi politiikkaan samaan aikaan baathin kanssa, saaden 10 paikkaa 172-paikkaisessa parlamentissa vuoden 1961 vaaleissa. Voitettuaan nasseristit baath kielsi muslimiveljeskunnan toiminnan poliittisena puolueena. Se johti mielenosoituksiin, ja osa muslimiveljeskunnan kannattajista tarttui aseisiin.

Vuoden 1964 kapina keskittyi Haman kaupunkiin. Vaikka kriisi käynnistyi muslimiveljeskunnan kieltämisestä, kapinalla oli myös muiden baathin vastustajien tuki. Heikko taloustilanne ja urbaanien, konservatiivisempien sunnien epäluulo sosialistista ja vähemmistöuskoihin nojaavaa hallitusta kohtaan ruokkivat sitä. Syyrian armeija murskasi kapinan, ajaen kapinallisia ahtaalle katutaisteluissa tankkien tuella. Kun kapinalliset linnoittautuivat Haman Sulttaanimoskeijaan, armeija pommitti sitä tykkitulella. Moskeijaa vastaan hyökkääminen johti uusiin mielenosoituksiin eri puolilla Syyriaa. Lepytelläkseen yleistä mielipidettä presidentti Hafiz (joka oli sekä presidentti että pääministeri) erosi pääministerin tehtävästään, antaen sen Bitarille.

Myös Haman kapinan murskaaminen antoi lisää löylyä syytöksille sunnien sorrosta. Baathia kritisoiva lehdistö antoi ymmärtää, että druusitaustainen upseeri Hamad Ubayd oli antanut käskyn Haman pommittamisesta kostaakseen sunneille sen, että sunnipresidentti Shishaklin aikana druuseja oli pommitettu. Mustafa Talasin mukaan käskyn antoi alaviittiupseeri. Huhut jäivät joka tapauksessa elämään, eikä Hamaa unohdettu.

Kilpailijoiden kukistamisen jälkeen baathin sisällä alkoi kamppailu hallinnosta. Syytökset lahkolaisuudesta, joita baathin vastustajat käyttivät, olivat aseena myös puolueen sisäisessä valtataistelussa. Niiden ensimmäiseksi uhriksi joutui Muhammad Umran. Hän puhui avoimesti samanlahkoisten kytköksistä baathin sisällä, kertoen muun muassa että hänen johtamassaan 70. Panssariprikaatissa sunnitaustaisilla pataljoonankomentajilla ei todellisuudessa ollut valtaa. Kilpaillessaan (sunni)presidentti Hafizia vastaan Umran sanoi suoraan luottavansa uskonnollisten vähemmistöjen tukeen. Hän myös kritisoi Haman kaupungin pommittamista.

Muhammad Umran.

Umranin suorapuheisuus oli liikaa, sillä huolimatta uskonlahkoihin ja henkilökohtaisiin suhteisiin jakautumisesta enemmistö baathin jäsenistä halusi uskoa puolueen tasa-arvoiseen sanomaan. Umranin puheet olivat liian lähellä baathin vastustajien kritiikkiä vähemmistöryhmien suosimisesta. Uskonlahkojen välinen epäluulo laitettiinkin Umranin syyksi, ja häntä syytettiin oman alaviittiryhmittymänsä rakentamisesta armeijassa. Häntä syyttivät sunnien lisäksi myös alaviitit Assad ja Jadid, jotka rakensivat myös omia henkilökohtaisia kannattajajoukkojaan, mutta eivät puhuneet siitä avoimesti. Umran karkoitettiin joulukuussa 1964.

Umranin erottamisen jälkeen merkittävimmiksi kilpailijoiksi nousivat Amin al-Hafiz ja Salah Jadid. Heidän valtataistelunsa käynnisti vuonna 1965 erikoinen episodi, jossa druusiupseeri Salim Hatum tunkeutui Jadidin asuntoon ja vaati tätä aseella uhaten eroamaan esikuntapäällikön virasta. Hatum oli yksi upseereista, joka oli ollut mukana baathin vallankaappauksessa mutta ei ollut saanut palkkioksi korkeita virkoja tai asemaa puolueessa. Hatum piti jostain syystä juuri Jadidia syypäänä uransa umpikujaan. Pakon edessä Jadid lähetti eroilmoituksensa, mutta presidentti Hafiz ei hyväksynyt sitä skandaalin vuoksi. Hafiz ei kuitenkaan aloittanut minkäänlaisia kurinpitotoimia Hatumia kohtaan. Sen sijaan Hafiz, joka oli alkanut suhtautua epäilevästi alaviitteihin, näki Hatumissa mahdollisen liittolaisen.

Salim Hatum.

Vuoden 1965 jälkipuoliskolla kilpailu esikuntapäällikön ja asevoimien komentajan välillä oli ilmiselvä. Hafiz syytti nyt Jadidia oman henkilökohtaisen alaviittiryhmittymänsä luomisesta, ja nosti uskonlahkoisuuden usein esille. Syytökset eivät kuitenkaan saaneet alaviittiupseereita hylkäämään Jadidia puolueen edun vuoksi. Päin vastoin moni heistä huolestui ankarista puheista ja meni varmuuden vuoksi Jadidin puolelle.

Sunniupseerit kerääntyivät Hafizin ympärille. Osa upseereista alkoi levittää huhuja omissa yksiköissään, kertoen alaisilleen että alaviitit ja druusit olivat suunnittelemassa sunnipresidentin syrjäyttämistä ja sunnienemmistön alistamista. Poliittisessa kilvoittelussa aseena käytetyt uskonkysymykset nousivat sitä myöten entistä tärkeämmiksi ja itsearvoisemmiksi. Ne eivät kuitenkaan olleet täysin kiveen hakattuja. Mustafa Talas liittyi Jadidin puolelle, vaikka oli sunni. Syynä oli hänen pitkä ystävyytensä Jadidia tukevan Assadin kanssa sekä se, että Talas oli joutunut vaikeuksiin yökerhossa sattuneen käsikähmän vuoksi. Hafiz suunnitteli Talasin rankaisemista, mutta Jadidin onnistui päästää hänet pälkähästä. Kiistan käydessä rumemmaksi Hafizin kannattajat levittivät huhua, että Talasin äiti oli oikeasti alaviitti.

Hafizin lahkolaisuussyytökset lähtivät siis jo käsistä ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Myös Hafizin merkittävät druusitukijat, jopa aseella uhkailuun sortunut Hatum, siirtyivät Jadidin leiriin. Syyrian armeija jakautui pitkälti kahtia Hafizia tukeviin sunneihin ja Jadidiin luottaviin alaviitteihin, druuseihin ja ismailiitteihin. Vastakkaisen ryhmän tekemiset tulkittiin oman uskonlahkon, alueen tai heimon aseman parantamiseksi, eikä lopulta muuta motiivia edes osattu nähdä.

Baathin siviilipuolella kiista näkyi Jadidin tukijoiden kannattaman aluekomennon ja Hafizin ohjaileman, baathin vanhasta kaartista koostuvan kansalliskomennon välillä. Vaikka aluekomento oli teoriassa kansalliskomennon alainen, vanhaa kaartia oli jo pitkään käytetty vain pelinappulana. Kiista tarjosi kansalliskomennolle tilaisuuden yrittää saada politiikka pois armeijalta ja palauttaa oma asemansa. Joulukuussa 1965 kansalliskomento ilmoitti hajottavansa aluekomennon irroittaakseen Jadidin otteen puoluekoneistosta.

Kansalliskomento sanoutui irti uskonlahkoisuudesta, henkilökohtaisista siteistä sekä heimouskollisuudesta. Se ilmoitti palauttavansa kurin armeijaan ja helpottavansa jännitteitä siirtämällä osastojen komentajia. Tehtävään kykenevää puolustusministeriä ei kuitenkaan löytynyt, sillä kahtiajaottelun vuoksi oli vaikea löytää kummankin ryhmän hyväksymää ehdokasta. Sunnin nimittämistä puolustusministeriksi pidettiin liian tulenarkana, joten lopulta kansalliskomento päätti kutsua Muhammad Umranin maanpaosta. Jadidin tuomittua Umranin tämä oli ainoa korkea-arvoinen alaviittiupseeri, joka ei kuulunut hänen leiriinsä. Toivottiin myös, että Umranin nimittäminen hajoittaisi alaviittien rivejä.

Umran ei ollut suosittu asevoimissa, koska häntä pidettiin uskonkiistoja hyödyntävänä oman edun tavoittelijana. Umranin tehtävää vaikeutti myös se, että Hafizin epäluulo alaviitteja kohtaan oli kehittymässä vainoharhaksi. Miehet eivät tulleet toimeen, mikä vähensi Umranin liikkumavaraa kriittisten sotilasyksiköiden siirroissa ja henkilöstövaihdoissa. Kun Umranin tukijana ollut alaviittiupseeri määräsi joukkonsa liikekannalle varmistaakseen epäluotettavien upseerien siirron, Hafiz määräsi hänen joukkonsa välittömästi takaisin kasarmeille. Kun Umran viimein antoi määräyksen pääkaupungin yksiköiden komentajien siirtymisestä, oli jo myöhäistä.

Jadidin tukijoiden tekemällä vallankaappauksella 23. helmikuuta oli vähän esteitä. Kansalliskomennon valta kumottiin, ja muun muassa baathin perustajiin kuulunut Bitar otettiin vangiksi. Jo armeijan päämajaa nasseristeja vastaan puolustanut Hafiz ei kuitenkaan antautunut taistelutta. Kaappaajat hyökkäsivät yöllä Hafizin huvilaan Damaskoksessa tankkien tuella, mutta seurannut tulitaistelu kesti keskipäivään saakka. Hafiz antautui vasta kun hänen henkivartijansa olivat kuolleet, huvila oli ammuttu hajalle, hänen lapsensa olivat haavoittuneet ja hänen ammuksensa loppuivat. Aamun taistelut vaativat noin 50 henkeä, hajanaisen vastarinnan jatkuessa muun muassa Aleppossa, Hafizin kotikaupungissa.

Jadidin tukijat ilmoittivat vallankaappauksen olleen oikeutettu reaktio kansalliskomennon “oikeistolaisuutta ja diktatuuria” vastaan. Vallankaappaus päättikin baathin vanhan kaartin vaikutusvallan kotimaassaan. Maiden yhdistämisestä haaveillut puolue jakaantui lopullisesti Syyrian baathiin ja Irakin baathiin, jonka pariin Aflaq siirtyi. Sunniupseereita puhdistettiin jälleen, joskin osansa saivat myös Umrania tukeneet alaviitit. Syytteenä olivat jälleen henkilökohtaisten ryhmittymien ja lahkolaisuuden levittäminen, jota myös Jadidin ryhmä vannoi vastustavansa.

Jadidin ryhmän jäseniä vuonna 1969. Vasemmalta oikealle: sisäministeri Mohammad Rabah al-Tawil, esikuntapäällikkö Mustafa Talas, Golanin rintaman komentaja Ahmad al-Meer, ja Salah Jadid itse.

Jotkut kansalliskomennon kannattajat kuitenkin jatkoivat vastarintaa piilopaikastaan käsin toimivan pääsihteeri Munif al-Razzazin johdolla. Sotilasliittolaisekseen he saivat druusiupseeri Fahd al-Shairin. Shairin sotilasneuvosto ei kuitenkaan suostunut ottamaan alaviittijäseniä, peläten salaisuuksiensa vuotavan.

Shairin ryhmä otti muun muassa yhteyttä entiseen puolustusministeriin, druusi Hamad Ubaydiin. Hän oli menettänyt ministerinsalkkunsa kansalliskomennon hajoitettua aluekomennon, ja uskoi saavansa sen takaisin Jadidilta. Ubaydin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ei kuitenkaan luotettu. Puolustusministeriksi nousikin (jo ennen uuden hallituksen nimittämistä) Assad, joka oli tilanteen kiristyessä matkustanut Isoon-Britanniaan. Virallisen selityksen mukaan Assad oli hoitamassa pakkolaskussa loukkaamansa selkäänsä, mutta hän ehti takaisin Syyriaan vallankaappauksen aamuna. Pettynyt Ubayd oli helppo houkutella mukaan vastavallankaappauksen suunnittelijoihin, mutta hän jäi pian kiinni.

Samaan aikaan vallankaappaukseen osallistunut Salim Hatum tunsi jälleen jääneensä paitsioon, ja ryhtyi juonittelemaan juuri valtaan auttamaansa hallitusta vastaan. Hatum tukeutui druusikannattajiinsa ja muutamiin sunneihin. Hatumin kotiseudulla Suweidan maakunnassa häntä tuki myös munshaqqun-ryhmä. Hatum pyrki myös tekemään yhteistyötä Shairin joukon kanssa, mutta epäluottamus oli syvä, eivätkä kilpailevat vallantavoittelijat halunneet paljastaa liikaa suunnitelmistaan petoksen pelossa.

Shair oli suunnitellut syyskuun kolmatta 1966 yrityksensä päiväksi, mutta juoni paljastui enemmän tai vähemmän sattumalta jo elokuussa. Ryhmään kuuluneiden upseereiden joutuessa vangiksi Shair hylkäsi suunnitelman ja meni maan alle. Hatum oli kuitenkin päättänyt jatkaa.

Hatum kritisoi Shairin ryhmän pidätyksiä, huomauttaen ettei yhtäkään alaviittia oltu vangittu. Se johtui siitä, etteivät Shairia tukeneet upseerit olleet ottaneet yhtäkään alaviittia joukkoonsa, mutta se ei ollut yleisessä tiedossa. Hatum viittasi druusiupseereiden pidätyksiin ja arveli niiden olevan uskonnollisesti motivoituneita. Kuten aikaisemmissakin lahkolaisuussyytöksissä, niillä oli vahva itsensä toteuttavien ennustusten kaiku.

Epäilykset saivat druusienemmistöisen Suweidan maakunnan baathin alahaaran huolestumaan. Sen edustajat lähettivät Jadidille nootin. Vaikka Suweidan baathistit sanoivatkin tukevansa “oikeistolaisten elementtien” puhdistamista, he vaativat druusiupseereiden vapauttamista, reiluja oikeudenkäyntejä ja puolueen yleiskokousta asian käsittelemiseksi. Muutoin he uhkasivat eroavansa aluekomennon käskyvallasta.

Nur ed-Din al-Atassi, Syyrian presidentti 1966-70.

Aluekomento päätti lähettää uuden presidentti Nur ed-Din al-Atassin, avustavan pääsihteeri Salah Jadidin (joka tittelistään huolimatta veteli todellisuudessa naruista) ja ainoan druusijäsenensä neuvottelemaan Suweidan kanssa. Komission saavuttua Hatum iski, ottaen sen panttivangeiksi 8. syyskuuta 1966. Poikkeuksena oli druusijäsen Jamil Shaya, jonka Hatum halusi toimivan välittäjänä. Puhelinneuvotteluissaan puolustusministeri Assadin kanssa Hatum vaati uusia puoluevaaleja, omien tukijoidensa palauttamista ja Jadidin kannattajien erottamista, sekä “vasemmistolaisille” eli munshaqqun-ryhmälle entistä asemaansa puolueessa.

Hallitus torjui Hatumin vaatimukset, ja lähetti sotajoukkoja Suweidaan. Jouduttuaan alakynteen Hatum pakeni tukijoidensa kanssa Jordaniaan, mistä käsin hän antoi lehdistölle useita alaviittivastaisia lausuntoja, syyttäen heitä armeijan kaappaamisesta. Hatum väitti Damaskosta hallitsevan ryhmän iskulauseen olevan “alaviittivaltio ikuisessa tehtävässään”. Se oli parodia baathin iskulauseesta “yksi arabivaltio ikuisessa tehtävässään”.

Hatumin vallankaappausyritys johti jälleen kerran upseerien puhdistukseen, tällä kertaa epäilyksenalaisista druuseista. Jäljellejääneet eivät enää pystyneet perustamaan yhtenäistä blokkia. Hatum palasi Syyriaan vuoden 1967 kuuden päivän sodan alettua. Sodan vainoharhaisessa ilmapiirissä Hatum pidätettiin. Hänen väitettiin juonitelleen “angloamerikkalaisten ja länsisaksalaisten imperialistipiirien” kanssa kaataakseen hallituksen “kokonaisvaltaisessa imperialistien salaliitossa”. Tuomiona oli kuolema, ja Hatum teloitettiin.

Vuoden 1963 vallankaappauksen jälkeen alkaneen valtataistelun seurauksena alaviiteista oli tullut vaikutusvaltaisin vähemmistö Syyrian armeijassa, hallituksessa ja baath-puolueessa. Ratkaistavana oli enää se, kuka alaviittijohtajista olisi voittoisa. Jäljellä olivat enää Salah Jadid ja Hafez al-Assad. Entisten liittolaisten välinen kyräily alkoi hiljalleen, mutta kiihtyi vähitellen. Jadid tukeutui entistä enemmän baathin siviilipuoleen, kun taas Assad vahvisti asemaansa armeijan sisällä. Toinen näistä strategioista oli Syyriassa paljon vahvempi.

Seuraavassa osassa käsitellään tarkemmin Hafez al-Assadin uraa, valtaannousua ja presidenttiyttä.

Venäjän palkkasoturit Syyriassa

Venäjän operaatiota Syyriassa on säestänyt keskustelu siitä, käyttääkö se vakituisten joukkojensa lisäksi palkkasotureita. Vuoden aikana kerääntyneen aineiston perusteella vastaus on myönteinen.

Venäläinen palkkasoturitoiminta Syyriassa sai huomiota ensimmäisen kerran vuonna 2013. Tuolloin ISIS levitti propagandassaan venäläistä henkilökorttia, jonka se sanoi ottaneensa tapetulta taistelijalta itäisessä Syyriassa. Kortti näytti kuuluneen eräälle Aleksei Maljutalle. Pietarilainen sanomalehti Fontanka ryhtyi tutkimaan asiaa, ja sai selville niin sanotun Slavonic Corpsin lyhyen tarinan. Interpreter Magazine, joka on New Yorkissa toimivan Institute of Modern Russia -ajatushautomon julkaisu, käänsi Fontankan jutut.

Tutkimuksissaan Fontanka sai selville, että Hong Kongiin rekisteröity, vuonna 2012 perustettu Slavonic Corps toimi oikeasti Pietarista käsin. ISISin kuvissa henkilöpapereissa mainittiin myös vanhempi turvallisuusyhtiö Moran Security Group, mutta Fontankan haastattelemat henkilöt kiistivät yhteydet kahden yhtiön välillä kiivaasti.

Moran Security Groupin kautta Fontanka sai yhteyden henkilökortin nimeämän Aleksei Maljutan veljeen Sergeihin. Tämä vahvisti papereiden olevan aitoja ja kertoi itsekin olleensa osana Slavonic Corpsin tehtävää. Sergei Maljuta kertoi Slavonic Corpsin olleen vartioimassa taloudellisesti tärkeitä laitoksia Syyrian arabitasavallassa, jotta Syyrian armeijalta vapautuisi miesvoimaa muihin tehtäviin. Kävi kuitenkin ilmi, että ISISin väitteiden vastaisesti Aleksei oli elossa ja kotona Venäjällä. Kun Fontankan toimittaja kysyi miten Aleksein paperit päätyivät ISISin käsiin, Sergei väitti että ne oli varastettu.

Jatkotutkimuksissaan Fontanka sai selville tapahtumien todellisen kulun haastattelemalla Slavonic Corpsin entisiä jäseniä. Keväästä 2013 Slavonic Corps julkaisi avoimia työpaikkailmoituksia, joissa haettiin entisiä sotilaita ja turvallisuusalan työntekijöitä energiatuotantolaitosten vartiointiin hyvällä palkalla. Haastateltujen mukaan työpaikkahaastattelut ja paperityöt hoiti Moran Security Group.

Syksyllä 2013 Syyriaan saapui 267 Slavonic Corpsin miestä, jotka olivat allekirjoittaneet työsopimuksensa vain vähän ennen lähtöä. Joukkoa majoitettiin Latakiassa, ja sen käyttöön annettiin vanhoja tankkeja ja miehistönkuljetusvaunuja. Raskas kalusto herätti kysymyksiä joukon tehtävästä. Haastatteluissa Venäjällä miehet olivat saaneet käsityksen, että heidät palkkaisi Syyrian valtio. Kävi kuitenkin ilmi, että heidät oli palkannut joku yksityinen Syyrian kansalainen, todennäköisesti yksi Assadia tukevista liikemiehistä. Protestointi vaimennettiin, ja Slavonic Corps lähetettiin kohti itää.

Energiantuotantolaitoksen vartioinnin sijaan Slavonic Corpsin olisikin pitänyt valloittaa sellainen. Sille annettu kalusto osoittautui kuitenkin käyttökelvottomaksi, joten sillä oli vain maastoautoja käytössään. Joukko ehti Homsin maakuntaan saakka, missä se lähetettiinkin taisteluun ISISiä vastaan. Slavonic Corps joutui alakynteen ja vetäytyi kuuden haavoittuneen kera, mutta ilman kuolonuhreja. Aleksei Maljutan reppu joutui hukkaan ilmeisesti juuri tämän vetäytymisen aikana.

Osasto palasi Latakiaan, missä se hajoitettiin ja palautettiin Venäjälle. Venäjän tiedustelupalvelu FSB pidätti Moran Security Groupin henkilöstöä ja otti operaatioon osallistuneita puhutteluun, minkä vuoksi matkalle lähteneet eivät saaneet palkkojaan. Fontankan mukaan FSB oli kuitenkin myös mukana MSG:n toiminnassa. Slavonic Corpsin seikkailuista kerrottiin erinäisissä blogeissa.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen, koska palkkasotureista puhuttiin jälleen Venäjän varsinaisen intervention alettua vuonna 2015. Joulukuussa 2015 Wall Street Journal kertoi yhdeksän ”työntekijän” kuolleen Syyriassa. Heidän kerrottiin kuuluneen Wagner-nimiseen firmaan, joka oli osallistunut myös vuonna 2014 puhjenneeseen Ukrainan kriisiin Venäjän tukemien separatistien puolella. Wagnerin jäsenten kerrottiin olleen mukana Slavonic Corpsin ensimmäisellä keikalla.

Fontanka palasi aiheeseen maaliskuussa 2016, pian sen jälkeen kun Vladimir Putin oli väittänyt Venäjän vetäytyvän Syyriasta. Fontankan mukaan (Argentiinaan rekisteröityneen) Wagnerin palkkasotureita oli nyt entistä suurempi määrä (yli 900), mutta he olivat kärsineet ankaria tappioita. Heidän kerrottiin olleen muun muassa Palmyran takaisinvaltauksen kärkenä. Myös Interpreter pohti, olivatko ISISin esittelemät Palmyran taisteluissa kuolleet venäläistaistelijat erikoisjoukkojen vai yksityisten firmojen väkeä. Fontankan reportaasiin tukeutuen muun muassa Foreign Policy kertoi ilmavoimien iskujen ja palkkasoturitoiminnan jatkuvan vetäytymisväitteestä huolimatta.

Huhtikuussa 2016 War on the Rocks -blogille kirjoittanut Mark Galeotti pohti linkkiä palkkasoturifirmojen ja Venäjän valtion välillä. Hän huomautti Vladimir Putinin puhuneen julkisesti yksityisten firmojen käytöstä kansallisten intressien edistämiseksi. Vuonna 2013 Venäjän varapääministeri oli ehdottanut valtion tukemien PMC-firmojen (private military company) perustamista. Ideaa vastustettiin, mutta Galeottin mukaan Ukrainan kokemus on nostanut firmat vaihtoehdoksi ajoittain kurittomien kapinallisten tukemiselle. Fontankan mukaan Wagner käyttääkin venäläistä sotilastukikohtaa koulutuksessaan.

Elokuussa 2016 brittiläinen Sky News haastatteli Wagnerin riveissä taistelleita. Heidän mukaansa useita satoja palkkasotureita on kuollut, mutta lukumäärää peitellään. Osa väitti katkerasti, että palkkasotureita käytettiin vaarallisiin tehtäviin, joista Syyrian armeija otti kunnian. Russia Today reagoi uutiseen tekemällä oman vastaversionsa, jossa se väitti haastatteluiden olevan näyttelijöiden tekemiä.

Samassa kuussa Moscow Times kuitenkin uutisoi Venäjän kuluttavan 150 miljoonaa dollaria kuukaudessa Syyrian palkkasotureiden kuluihin. Palkkoja maksetaan sen mukaan käteisellä, eikä niitä ole laskettu virallisiin budjetteihin.

Viimeisimpänä aiheesta on kirjoittanut Reuters, jonka havainnot näyttävät vahvistavan väitteitä valtion toteuttamasta ohjelmasta. Sen mukaan Syyriassa haavoittuneet ja kuolleet palkkasoturit saavat uhrauksistaan mitaleita, vaikka eivät olekaan asevoimien palveluksessa. Heitä myös hoidetaan Venäjän sotilassairaaloissa. Kuolleiden omaisia on käsketty olemaan puhumatta toimittajille, samoin kuin Ukrainassa kuolleiden ”vapaaehtoisten” tapauksissa.

Reutersin haastatteleman palkkasoturin mukaan tyytymättömyys Syyrian armeijan ja sitä tukevien puolisotilaallisten joukkojen kykyihin on kannustanut palkkasoturien käyttöön. Palkkasotureita on jutun mukaan noin komppanian vahvuisina yksiköinä eri puolilla Syyriaa tukemassa operaatioita. Reuters ei ole pystynyt vahvistamaan kuinka paljon palkkasotureita on, ja kuinka moni heistä on kuollut.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Venäjän intervention hinta on suurempi kuin viralliset tappioluvut antavat ymmärtää. Palkkasotureita käyttämällä Venäjä kuitenkin pyrkii kiistämään vastaväitteet ja todennäköisesti myös hämärtämään kotiyleisön käsitystä sen roolista Syyrian konfliktissa. Levadan tuoreessa kyselyssä 18% vastaajista kertoi seuraavansa Syyrian sotaa tiiviisti, kun taas 64% kertoi ettei seurannut tapahtumia vaikka tiesikin Venäjän osuudesta.

Syyrian baath-puolue, osa 1

Syyria oli osa Ranskan Lähi-idän mandaattia vuosina 1920-1946. Ranskan miehityksellä oli huomattava vaikutus Syyrian tulevaisuuteen. Helpoiten huomattavia vaikutuksia oli esimerkiksi Troupes spéciales du Levantilla, johon ranskalaiset värväsivät paljon uskonnollisten vähemmistöjen jäseniä. Oma osansa oli kuitenkin myös koulutuksella.

Michel Aflaq (1910-1989) syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Damaskoksessa. Käytyään Syyrian länsimaalaistettuja kouluja hän lähti vuonna 1929 opiskelemaan filosofiaa Pariisin yliopistoon Sorbonneen. Siellä Aflaq tutustui vasemmistolaiseen ajatteluun ja perusti arabiopiskelijoiden oman opiskelijajärjestön. Kaikkein tärkeimpänä hän tutustui toiseen syyrialaisopiskelijaan Salah ad-Din al-Bitariin (1912-1980). Myöhempi ba’ath-puolueen kirjallisuus korosti sitä, että Aflaq oli ortodoksikristitty ja Bitar sunnimuslimi.

Michel Aflaq 1930-luvulla.
Salah al-Din al-Bitar joskus vuoden 1963 jälkeen.

Aflaq ja Bitar palasivat Syyriaan vuonna 1932, ja heistä molemmista tuli opettajia al-Tajhizin lukiossa Damaskoksessa. Aflaq kannatti aluksi kommunistista puoluekantaa, mutta pettyi syvästi kun kommunistisen puolueen pääsy hallitukseen Ranskassa ei muuttanut maan siirtomaapolitiikkaa. Opetustyönsä ohella Aflaq ja Bitar alkoivat muotoilla omaa ideologiaansa. Se oli vallankumouksellinen ideologia, joka ajoi yhtenäisen, sosialistisen ja maallisen arabivaltion perustamista. Tärkeintä oli kansan valistaminen: sosialismi ei ollut itseisarvo, vaan väline yhteiskunnan modernisaatioon. Vallankumouksen jälkeen valistuneiden ajattelijoiden kärkipuolueen olisi johdettava yhteiskunnan muutosta yhden puolueen järjestelmällä. Vuoteen 1940 mennessä Aflaq ja Bitar olivat perustaneet perjantaisin kokoontuvan ryhmän, josta tuli Harakat al-Ihya al-Arabi. Vuonna 1943 elävöittämistä tarkoittava ihya vaihdettiin sanaan baath, jonka voi kääntää henkiinheräämiseksi tai renessanssiksi.

Lukion opettajina Aflaqin ja Bitarin ensimmäinen yleisö olivat enimmäkseen Syyrian maaseudulta tulleet opiskelijat, jotka olivat kouluttautumassa Damaskoksessa. Osittain maaseutuenemmistön vuoksi monet baathin varhaisista kannattajista olivat myös uskonnollisten vähemmistöjen jäseniä. Köyhemmän maaseudun kasvatteina heihin vetosi ba’athin sosialismi, ja vähemmistön edustajina sen ei-uskonnollisuus. Baath ei suinkaan ollut ensimmäinen arabinationalistinen liike, olihan Syyriassa kapinoitu verisesti siirtomaavaltaa vastaan vuosina 1925-27. Varhaisemmat kansallisliikkeet pitivät kuitenkin “arabismia” ja sunni-islamia identiteettinsä keskuksina. Kiihkeimmät nationalistit pitivät enemmistöstä poikkeavien uskonnollisten liikkeiden jäseniä “osittaisina arabeina” ja vähemmistöihin kuuluvat puolestaan pelkäsivät kansallisten liikkeiden tosiasiassa ajavan vain sunnien asiaa.

Tästä poiketen baath-puolueen perustuskirja totesi, että “kaikki eroavaisuudet sen (=arabivaltion) poikien välillä ovat sattumanvaraisia ja merkityksettömiä. Ne tulevat katoamaan arabitietoisuuden herätessä…” Baathin ideologiassa kaikki arabit olisivat tasa-arvoisia uskonnosta riippumatta. Islam ei kuitenkaan jäänyt huomiotta. Vaikka sitä ei pidetty kansallisena uskontona, sitä pidettiin erottamattomana osana arabikulttuuria ja sen perintöä, jonka osallisia kaikki arabit olivat. “Kun heidän kansallistunteensa herää heissä täysin ja he saavat alkuperäisen luontonsa takaisin, kristityt arabit tajuavat islamin olevan heidän kansallista kulttuuriaan jossa heidän tulisi kyllästää itsensä, jotta he ymmärtäisivät ja rakastaisivat ja haluaisivat sitä kaikkein arvokkaimpana asiana arabismissaan”, Aflaq kirjoitti.

Baathin ihanne tarjosi siis tavallaan keinon päästä eroon vähemmistöstatuksesta ja niistä oman synnyinseudun heimosuhteista, jotka yhä määrittelivät monien ihmisten elämää.

Baathin suosio kasvoi Syyrian maaseudulla, kun Aflaqin ja Bitarin oppilaat palasivat kotiseuduilleen ja levittivät oppimaansa. Sunnienemmistöisissä kaupungeissa, kuten Damaskoksessa, sen suosio jäi pieneksi. “Siitä (=puolueesta) tuli suuri keho pienellä päällä”, yksi baathin vanhimmista jäsenistä kirjoitti muistelmissaan.

Viimeiset ranskalaisjoukot poistuivat Syyriasta vuonna 1946. Baathista tuli puolue virallisesti vuonna 1947, kun Aflaqin ja Bitarin liike yhdistyi toisen Sorbonnessa opiskelleen aktivistin, Zaki al-Arsusin, samannimisen liikkeen kanssa. Muut vähemmistövetoiset puolueet olivat SSNP (Syrian Socialist National Party, joka katsoi “luonnollisen Syyrian” kattavan koko Hedelmällisen puolikuun alueen ja Libanonin) sekä kurdienemmistöinen Syyrian kommunistinen puolue SCP.

Zaki al-Arsusi 1930-luvulla.

Itsenäisen Syyrian ensimmäinen presidentti oli Shukri al-Quwatli (1891-1967). Hän oli työskennellyt arabimaiden itsenäisyyden puolesta jo ottomaanien aikana. Ranskan aloitettua siirtomaavaltansa Quwatli tuomittiin kuolemaan, ja hän pakeni Egyptiin. Suhteidensa kautta Quwatli oli yksi vuosien 1925-27 kapinan merkittävistä tukijoista. Hänet armahdettiin vuonna 1930, jolloin hän palasi Syyrian ja kohosi antikolonialistisen kansallispuolueen johtajaksi. Hänet valittiin Ranskan mandaatin alaiseksi perustetun Syyrian tasavallan presidentiksi vuonna 1943, ja säilytti virkansa johdettuaan maan itsenäisyyteen.

Shukri al-Quwatli vuonna 1943.

Quwatli valittiin jatkokaudelle vuonna 1948, mutta Israelin valtion perustaminen muutti kaiken. Syyria aloitti Quwatlin johdolla sodan Israelia vastaan muiden arabimaiden kanssa, mutta tappio sodassa oli tuhoisa. Sodan aikana ba’ath-puolue kokeili voimiaan: Aflaq johti mielenosoituksia Quwatlia vastaan ja julkaisi tätä kritisoivia kirjoituksia puolueen sanomalehdessä. Kritiikkinsä vuoksi Aflaq pidätettiin. Vuonna 1949 kansliapäällikkö Husni al-Za’im teki Syyrian ensimmäisen sotilasvallankaappauksen ja syrjäytti Quwatlin, joka päästettiin lyhyen vankeuden jälkeen uudestaan Egyptiin.

Husni al-Za’im.

Za’im ajoi itsevaltaista ja maallistunutta politiikkaa. Hän kielsi poliittiset puolueet, ja hetkeksi vapaaksi päässyt Aflaq pidätettiin uudestaan. Za’imin kausi kesti kuitenkin vain yhden kesän, sillä häntä avustaneet upseerit Sami al-Hinnawi ja Adib al-Shishakli syrjäyttivät hänet. Hinnawi teloitutti Za’imin ja pääministeri Muhsin al-Barazin ja nimitti veteraanipoliitikko Hashim al-Atassin hänen tilalleen. Adib al-Shishakli kuitenkin epäili Hinnawin ja Atassin suunnittelevan valtioliittoa hashemiittidynastian hallitseman Irakin kuningaskunnan kanssa. Hän käynnisti vuoden 1949 kolmannen vallankaappauksen, syrjäyttäen Hinnawin mutta pitäen Atassin virassaan. Teloitetun pääministeri al-Barazin serkku murhasi Hinnawin Beirutissa vuonna 1950.

Sami al-Hinnawi.
Adib Shishakli.

Hinnawin ja Shishaklin valvonnan alla Atassi perusti väliaikaisen yhteishallituksen, jossa oli ministereitä kaikista puolueista. Myös Aflaq sai ministerinsalkun, mutta vain joksikin aikaa. Syrjäytettyään Hinnawin Shishakli käytti valtaansa vaatimalla liittolaiselleen Fawzi Selulle puolustusministerin viran kolmeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Atassi nimittäin jatkoi neuvotteluja Irakin kanssa, mutta Selun kautta Shishakli pystyi jarruttamaan niitä.

Vuonna 1951 Atassi pyysi pääministeri Maarouf al-Dawalibia perustamaan uuden hallituksen. Dawalib kieltäytyi nimittämästä Selua puolustusministeriksi, jolloin Shishakli teki jälleen vallankaappauksen pidättämällä hänet ja hajoittamalla parlamentin. Atassi erosi presidentinvirastaan protestiksi, jolloin Shishakli nimitti Selun presidentiksi. Aflaq suhtautui Shishakliin aluksi mahdollisena liittolaisena, mutta Shishakli kielsi jälleen kaikki puolueet. Baathin johtohahmot joutuivat pakenemaan Libanoniin, missä he jatkoivat oppositiopolitiikkaa. Maanpaossa baath-puolue yhdistyi Akram al-Hawranin arabisosialistipuolueen (ASP) kanssa, jolloin sen viralliseksi nimeksi tuli Arabisosialistinen baath-puolue (Hizb al-Ba’ath al-Arabi al-Isthiraki).

Akram al-Hawrani.

Shishaklin visiona oli vahva yhtenäinen valtio, ja hänen epäilystensä kohteeksi joutuivat Syyrian druusit, jotka enimmäkseen elivät Suwaydan maakunnassa tai Jabal al-Duruzissa (”Druusien vuorella). Alue jätettiin huomiotta infrastruktuuriprojekteissa, mikä kenties osaltaan auttoi baath-puolueen suosiota siellä. Vuonna 1953 Shishakli päätti palauttaa puolueet, mikä vain johti kritiikkiin häntä vastaan. Shishakli lähetti lopulta vahvistuneen armeijan kukistamaan toisinajattelijat Jabal al-Duruzissa ja julkaisi druuseja solvaavaa propagandaa.

Shishakli hylkäsi Selun vuonna 1953, nimittäen itsensä presidentiksi. Oppositio häntä vastaan keskittyi eronneen Atassin ympärille, johon Shishakli ei uskaltanut kajota. Vastarinnan kasvaessa Shishakli erosi vuonna 1954 ja pakeni lopulta Brasiliaan, missä druusi Nawaf Ghazaleh etsi hänet käsiinsä ja murhasi hänet kostoksi druusien pommittamisesta. Vuoden 1954 vaaleissa baath-puolue sai entistä enemmän paikkoja ASP:n Hawranin suosion myötä. Aflaq menetti vaikutusvaltaansa Hawranille, sillä baath alkoi tehdä yhteistyötä kommunistipuolue SCP:n kanssa. Aflaq inhosi yhä kommunisteja petyttyään Ranskan kommunistipuolueen hallituspolitiikkaan. Samaan aikaan kansallismielinen Atassi, joka oli palannut virkaansa, pyrki turhaan hillitsemään Syyriassa yhä vahvemmin vaikuttavaa vasemmistolaisuutta.

Atassin kauden päätyttyä Quwatli palasi maanpaosta ja asettui ehdolle vuoden 1955 presidentinvaaleissa, tullen valituksi. Egyptin-vuosinaan Quwatli oli tutustunut Gamal Abdel Nasseriin, panarabismin kuuluisimpaan nimeen. Nasserin upseeritovereiden, Syyriasta inspiraationsa saaneen sotilasvallankaappauksen jälkeenkin Quwatlia kohdeltiin hyvin, vaikka hän oli alunperin syrjäytetyn kuningas Farukin vieras.

Quwatlin ulkopolitiikkaa leimasi Bagdadin sopimuksen (tai CENTOn) allekirjoittaminen vuonna 1955, joka perusti Naton mallin mukaisen sotilasliiton Turkin, Irakin, Iranin, Pakistanin ja Ison-Britannian välille. Quwatli ja Nasser sopivat vastapainoksi keskinäisen sotilasliiton. Suezin kriisi vuonna 1956 nosti Nasserin suosion huippuunsa. Pääministeri Sabri al-Asali johti Syyrian nasserismia käymällä tiiviitä neuvotteluja Egyptin kanssa. Vasemmistolaisuuden suosion (etenkin armeijan piirissä) myötävaikutuksesta Syyria myös lähestyi Neuvostoliittoa.

Quwatli, Saudi-Arabian kuningas Saud ja Nasser solmivat keskinäisen puolustusliiton vuonna 1956.

Siirtyminen lähemmäs itäblokkia aiheutti levottomuutta kylmän sodan ilmapiirissä. Syyriassa kiersi huhuja, että CIA olisi tukemassa vallankaappausta joka nostaisi Shishaklin takaisin valtaan. Aflaq ja Hawrani kritisoivat julkisesti Saudi-Arabian monarkiaa, mikä hermostutti Quwatlia. Huhut länsivaltojen sekaantumisesta Syyrian asioihin kiihtyivät vuonna 1957, kun Yhdysvallat alkoi epäillä kommunistien ottaneen vallan Damaskoksessa. Syyskuussa 1957 Turkin rajoilla alkoi näkyä sotilaallista liikehdintää. Nasser ilmoitti julkisesti tukevansa Syyriaa, ja Saudi-Arabia halusi pitää Quwatlin vallassa vastapainoksi vasemmistolaisuudelle. Kiristynyt tilanne rauhoittui Jordanian ja Irakin ilmoitettua, etteivät ne aikoneet tehdä interventiota.

Nasserin suosio Syyriassa alkoi ohittaa Quwatlin aseman. Kannatuksen suuruuden vuoksi Quwatli nimitti Hawranin parlamentin puhemieheksi ja Bitarin ulkoministeriksi. Ajatus unionista Egyptin kanssa sai yhä laajempaa tukea, ja ulkoministerinä Bitar matkusti Egyptiin neuvottelemaan Syyrian ja Egyptin yhdistymisestä. Nasser suhtautui kuitenkin ajatukseen varauksella: häntä epäilyttivät Syyrian talous suhteessa Egyptiin sekä armeijan vaikutusvalta Syyriassa. Nasser myös vaati että kommunistien valtaannousu Syyriassa oli estettävä, mutta Syyrian lähettiläät pitivät unionia parhaimpana keinona kommunistien suosion tukahduttamiseen.

Quwatli ja Nasser tervehtivät Yhdistynyttä arabitasavaltaa riemuitsevaa väkijoukkoa Damaskoksessa maaliskuussa 1958.

Yhdistynyt arabitasavalta (1958-61) herätti pian katkeruutta Syyriassa Egyptin vaikutusvallan vuoksi. Nasser ajoi läpi Egyptin tyylisiä taloudellisia päätöksiä, kuten kansallistamisia ja paljon kritiikkiä herättäneen maareformin. Baathin asema heikkeni näinä vuosina merkittävästi, ja sitä kannattavat upseerit perustivat salaisen sotilaskomitean puolueen aseman palauttamiseksi. Puolueen palauttamista vaadittiin jo vuonna 1960, ja Hawranin johtama ryhmittymä vaati Syyrian eroa.

Tyytymättömyys johti vuoden 1961 vallankaappaukseen, jossa Syyria irtaantui valtioliitosta. Vallankaappausta johtivat enimmäkseen Damaskoksessa asuvat sunniupseerit, joiden käsiin armeijan komento oli unionin aikana keskittynyt. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei Damaskoksen ryhmittymällä ollut juuri tukea muualla Syyriassa. Vallankaappausta johtanut Abd Karim al-Nahlawi yritti kiristää otettaan pidättämällä presidentiksi valitun Nazim al-Kudsin vuonna 1962, mutta vastavallankaappaus teki yrityksen tyhjäksi.

Samana vuonna baath perustettiin uudelleen, ja Aflaq nimitettiin sen pääsihteeriksi. Uudelleenperustamiseksi järjestetyssä kokouksessa baathin sotilaskomitea otti yhteyttä Aflaqiin ja pyysi hänen tukeaan vallankaappaukselle, joka syrjäyttäisi separatistihallinnon ja nostaisi baathin valtaan. Aflaq suostui.

Kun baath-puolueen Irakin haara oli kaapannut vallan helmikuussa 1963, salaliittolaiset kiirehtivät suunnitelmiaan. Maaliskuun 8. Päivänä vuonna 1963 baath-upseerien, nasseristien ja puolueettomien upseerien liittouma kaappasi vallan Syyriassa. Nasseristit kenties toivoivat unionin paluuta, mutta baathista tuli Syyrian johtava puolue.

Michel Aflaq ja yksi vallankaappauksen johtohahmoista, Salah Jadid, vuonna 1963.