Syyrian baath, osa 2: baathin valtaannousu

Osa 1: linkki.

Baath-puolue nousi valtaan sotilasvallankaappauksella maaliskuun 8. päivänä vuonna 1963. Sen takana oli baath-puolueen salassa toiminut sotilaskomitea, jonka neljästätoista jäsenestä yhdeksän kuului johonkin Syyrian uskonnolliseen vähemmistöön. Alaviitteja oli viisi, ja heistä kolme johti koko komiteaa. Miehet olivat Salah Jadid, Hafez al-Assad ja vanhimpana Muhammad Umran.

Damaskokseen keskittynyttä separatistihallintoa vastustivat myös nasseristimieliset upseerit, ja yhdessä baathin kannattajien kanssa he perustivat ns. “Vapaiden upseerien liikkeen”. Yritys aloittaa vallankaappaus Aleppossa vuonna 1962 kuitenkin epäonnistui, ja liikkeen jäseniä pidätettiin. Myös baathistiupseeri Muhammad Ibrahim al-Ali pidätettiin, ja hänen teloituspäiväkseen päätettiin 9. maaliskuuta 1963. Irakin vallankaappauksen rohkaisema baathin sotilaskomitea päätti toteuttaa vallankaappauksensa etuajassa pelastaakseen al-Alin. Kiirettä aiheutti myös se, että sotilaskomitean piilopaikkoihin tehtiin ratsioita.

Salaliittolaisten johtamat yksiköt miehittivät Damaskoksen ja vangitsivat separatistihallinnon johtajat. Damaskoksen valtaaminen riitti, sillä kukistetulla hallituksella ei ollut juuri kannatusta muualla Syyriassa. Kriittisin tilanne oli Dumairin sotilaslentokentällä Damaskoksesta koilliseen. Hafez al-Assadin johtama osasto ehti paikalle vasta päivänvalossa, koneiden valmistautuessa iskemään kapinallisia vastaan. Assad uhkasi pommittaa lentokenttää, ja kentän puolustajat päättivät lopulta neuvotella antautumisesta. Myöhemmin Assad totesi, että lentokentän joukot olisivat kukistaneet hänen omansa mikäli ne olisivat taistelleet.

Sotilaskomitean jäsenet juhlivat kaappauksen onnistumista. Vasemmalla Salim Hatum, keskellä Muhammad Umran ja oikealla etualalla Salah Jadid.

Kaappauksen jälkeen perustettiin upseereiden johtama väliaikaishallitus. Käyttöön otettiin myös poikkeustilalaki, väitetysti Israelin sotilaallisen uhan vuoksi. Poikkeustilalaki antoi uudelle hallitukselle oikeuden ohittaa perustus- ja rikoslain pykälät ja tehdä ennaltaehkäiseviä pidätyksiä. Pidätetyt menettivät valitusoikeutensa ja lakimiehensä neuvonannon kuulusteluissa. Myös habeas corpus -menettelystä luovuttiin.

Salah ad-Din Bitar, toinen baath-puolueen perustajista, kutsuttiin perustamaan hallitus. Myöhemmin hallituksen jäseniksi otettiin kuusi siviilivirkamiestä, kolme baathistia ja kolme nasseristia. Baathia edustivat Bitar, Michel Aflaq sekä Mansur al-Atrash. Vallankaappauksen tehneillä upseereilla ei kuitenkaan ollut aikomusta jakaa valtaa sen enempää oman puolueensa vanhan kaartin kuin nasseristienkaan kanssa. Upseerit eivät olleet unohtaneet pääideologi Aflaqin päätöstä hajoittaa puolue Egyptin ja Syyrian unionin alla.

Maaliskuun vallankaappauksen jälkeen käytiin neuvotteluja Syyrian ja Egyptin valtioliiton elvyttämisestä ja keskusteltiin myös Irakin ottamisesta mukaan. Vasemmalta oikealle: Salah al-Din al-Bitar, Syyrian uusi presidentti Luay al-Atassi, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser, ja Michel Aflaq.

Sotilaskomitean jäsenet ja heidän kannattajansa kuuluivat baath-puolueen ns. “alueellisiin” (qutriyun). Baathin terminologiassa “alue” tarkoitti yhtä erillistä arabivaltiota. Alueelliset ottivat siis etäisyyttä baathin panarabistiseen suuntaukseen, joka haaveili kaikkien arabimaiden yhdistämisestä yhdeksi ja samaksi sosialistiseki maaksi. Sen jälkeen, kun Aflaq oli päättänyt hajoittaa puolueen, sen jäsenmäärä oli romahtanut. Vallankaappauksen aikaan baathilla oli kuusisataa siviilijäsentä. Vastuuta puolueinfrastruktuurin uudelleenrakentamisesta ei annettu baathin panarabistiselle “kansalliselle komennolle” (National Command) vaan “aluekomennolle” (Regional Command, Al-Qiyada Al-Qutriya). Sen pääsihteeriksi nimitettiin Hammud al-Sufi, joka ajoi tiukan puhdasta ideologista (marxistista) näkemystä. Aatteen idealismi kuitenkin törmäsi käytäntöön, sillä baathin vallankumouksen arkkitehtien päähuolena oli vakiinnuttaa baathin asema Syyriassa.

Baathin alkuperäinen aate painottui tasa-arvoisuuteen, mutta kiireessään vahvistaa asemaansa se ei haastanutkaan vanhoja, olemassaolevia yhteiskunta- ja väestörakenteita, vaan tukeutui niihin. Baathin kannattajat kääntyivät ensin omien viiteryhmiensä puoleen uusia jäseniä hakiessaan. Uskonlahkoon tai sukusiteisiin perustuva värväys johti siihen, että ulkopuolelle jääneet eivät katsoneet puolueen olevan heille.

Värväyskiireessä vaikkapa yhdestä kylästä saatettiin löytää yksi innokas poliitikonalku, jonka vastuulle jäsenien värväys jätettiin. Hänestä tuli näin tasa-arvoisempi kuin toisista, voidessaan ehdottaa ystäviään ja sukulaisiaan puolueen jäseniksi ja mahdollisiin virkoihin. Toisinaan perinteisestä kyläpäälliköstä (mukhtar) tuli paikallinen puoluepamppu. Näin hän säilytti perinteisen arvonsa omassa yhteisössään, vaikka baathin vastustama feudalismi olikin nyt mukamas kukistettu hänen kylästään. Tällaisissa paikoissa baathin valtaannousulla ei ollut juuri vaikutusta asukkaiden elämään, eikä mitään syvää sidettä puolueeseen syntynyt.

Baathin jäsenmäärä seitsenkertaistui vallankaappauksen jälkeisenä vuonna. Kaikki uudet puoluekoneiston jäsenet eivät kuitenkaan olisi täyttäneet baathin jäsenvaatimuksia, elleivät heidän ystävänsä ja sukulaisensa olleet järjestelleet nimityksen puolueeseen. Teoriassa baathin jäsenten olisi tullut täyttää tiettyjä koulutusvaatimuksia ja olla tietenkin sitoutuneita puolueen ideologiaan. Jäsenyyden olisi myös pitänyt edetä kannatusjäsenyydestä puolueen sisäisen äänioikeuden antavaan täysjäsenyyteen vasta tietyn ajan kuluttua. Vaatimuksia löysättiin jäsenmäärän kasvattamiseksi, tai kierrettiin väittämällä että joku oli jo ollut puolueen jäsen, asiakirjojen vain ollessa hukassa.

Kaikki tämä johti tilanteeseen, jossa Syyriaan perustettuja puolueen alahaaroja ei yhdistänyt niinkään usko aatteeseen, vaan kunkin omat keskinäiset sidokset alueen ihmisiin. “Näin uskollisuuden puoletta kohtaan korvasi uskollisuus henkilöä tai ryhmittymää kohtaan”, baathin oma sisäinen raportti totesi vuonna 1965.

Muutokset ulottuivat myös armeijaan, jonka baathin sotilaskomitea halusi komentoonsa. Sotilaskomitean kolme johtavaa alaviittia saivat tärkeitä virkoja armeijan hierarkiassa. Salah Jadidista tuli esikuntapäällikkö, Hafez al-Assadista ilmavoimien komentaja, ja Muhammad Umranista valiojoukkona pidetyn, Damaskosta vartioivan 70. Panssariprikaatin komentaja.

Salah Jadid vuosien 1963-66 välillä.

Klikkiytyminen jatkui alempana sotilashierarkiassa. Epäilyttäviä upseereita erotettiin tai siirrettiin kauemmas pääkaupungista. Monet erotetuista olivat sunneja, ja heidät korvattiin sotilaskomitean jäsenten omien ryhmien edustajilla – druuseilla, alaviiteilla ja ismailiiteilla. Noin seitsemästäsadasta erotetusta upseerista puolet sai tilalleen alaviitin. Vaikuttaa myös siltä, että vähemmistöjä suosittiin uusien upseereiden koulutuksessa. Hafez al-Assadin liittolainen Mustafa Talas kertoi muistelmissaan, että vuonna 1965 hän oli osa Syyrian panssarisotakoulun koelautakuntaa. Koulun alaviittijohtajan mukaan al-Assadin veli Rifaat oli kurssinsa paras, ja toisena oli Talasin nuorempi serkku. Kun Talas vaati koetulosten tarkistusta, hänen serkkunsa putosi viidenneksitoista ja Rifat kurssilaisten häntäpäähän, sijalle 31.

Sunniupseereiden korvaamisen ohella oli tapauksia, joissa yksikön johdossa oli sunniupseeri, jonka alaiset kuuluivat samaan vähemmistöryhmään. Esimiehensä sijaan aliupseerit kuuntelivatkin toisen yksikön johtajaa, joka kuului samaan ryhmään. Näin osa upseereista komensi todellisuudessa paljon suurempaa joukkoa kuin oli paperilla merkitty heidän alaisuuteensa. Myös baath-puolueen jäsenyydellä oli merkitystä nimityksissä.

Vallan keskittäminen ei tietenkään jäänyt huomaamatta riippumattomilta ja nasseristisilta upseereilta. Baath iski kuitenkin ensin ja puhdisti nasseristeja viroistaan, mitä protestoidakseen hallituksen valtioliitosta haaveilevat nasseristit erosivat. Heinäkuun 18. päivänä 1963 everstiluutnantti Jassim Alwan kokosi jäljellejääneiden nasseristiupseerien rivit ja aloitti vastavallankaappausyrityksen, joka levisi verisiksi tulitaisteluiksi. Samana päivänä vallankaappaajien presidentiksi nostama, riippumaton Luay al-Atassi oli matkustanut Egyptiin korjaamaan nasseristien puhdistuksesta tulehtuneita maiden välejä. Kun baathin joukot kukistivat yrityksen ja teloittivat siihen osallistuneita upseereita, al-Atassi erosi protestiksi. Uudeksi presidentiksi nimitettiin baathin Amin al-Hafiz, joka oli henkilökohtaisesti puolustamassa armeijan päämajaa Alwanin joukkoja vastaan.

Jassim Alwan oikeudenkäynnissään vuonna 1964.
Amin al-Hafiz vuonna 1965.

Kohtalon ivaa oli, että Jassim Alwan oli Hafez al-Assadin opettaja Homsin sotilasakatemiassa. Presidentti Adib Shishakli oli painostanut Alwania suosimaan sunniupseereita, mutta tämä kieltäytyi, minkä vuoksi Assad ja muut tulevat vähemmistöihin kuuluvat baath-johtajat saattoivat valmistua. Alwanin kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi, ja vuoden vankeuden jälkeen hänet lähetettiin maanpakoon.

Alwanin kapinan kukistaminen päätti nasserismin Syyriassa. Samalla se kuitenkin kiinnitti yhä enemmän huomiota baathin johtohahmojen uskonnollisiin taustoihin ja sukusiteisiin. Vaikka yritykseen osallistunut korkea-arvoinen nasseristi olikin alaviitti, valtataistelussa häviölle joutuneet alkoivat julkaista kriittisiä näkemyksiään Egyptin ja Libanonin lehdistössä (Syyriassa nasseristimieliset sanomalehdet kiellettiin). Etenkin alaviittien johtoasemaa kritisoitiin, ja Syyrian baathia syytettiin sunneja sortavaksi järjestelmäksi. Baath huomasi värväyskiireensä antaneen helpon propaganda-aseen sen kilpailijoille.

Kiistely näkyi baathin sisällä, kun ideologisuutta ajanut pääsihteeri Sufi riitaantui sotilaskomitean kanssa. Hänet erotettiin virastaan helmikuussa 1964, ja hän palasi druusienemmistöiseen Suweidan maakuntaan. Sufin kannattajat saivat baathin teksteissä nimen munshaqqun, “he jotka irtaantuivat”. Armeijassa heidän puolellaan oli druusiupseeri Salim Hatum.

Nasseristien kukistamisen jälkeen baathin kilpailijana oli vielä Syyrian muslimiveljeskunta, joka oli perustettu Egyptin emojärjestönsä innoittamana toisen maailmansodan jälkeen. Baathin tavoin se hajoitettiin Egyptin ja Syyrian valtioliiton alla. Se  palasi politiikkaan samaan aikaan baathin kanssa, saaden 10 paikkaa 172-paikkaisessa parlamentissa vuoden 1961 vaaleissa. Voitettuaan nasseristit baath kielsi muslimiveljeskunnan toiminnan poliittisena puolueena. Se johti mielenosoituksiin, ja osa muslimiveljeskunnan kannattajista tarttui aseisiin.

Vuoden 1964 kapina keskittyi Haman kaupunkiin. Vaikka kriisi käynnistyi muslimiveljeskunnan kieltämisestä, kapinalla oli myös muiden baathin vastustajien tuki. Heikko taloustilanne ja urbaanien, konservatiivisempien sunnien epäluulo sosialistista ja vähemmistöuskoihin nojaavaa hallitusta kohtaan ruokkivat sitä. Syyrian armeija murskasi kapinan, ajaen kapinallisia ahtaalle katutaisteluissa tankkien tuella. Kun kapinalliset linnoittautuivat Haman Sulttaanimoskeijaan, armeija pommitti sitä tykkitulella. Moskeijaa vastaan hyökkääminen johti uusiin mielenosoituksiin eri puolilla Syyriaa. Lepytelläkseen yleistä mielipidettä presidentti Hafiz (joka oli sekä presidentti että pääministeri) erosi pääministerin tehtävästään, antaen sen Bitarille.

Myös Haman kapinan murskaaminen antoi lisää löylyä syytöksille sunnien sorrosta. Baathia kritisoiva lehdistö antoi ymmärtää, että druusitaustainen upseeri Hamad Ubayd oli antanut käskyn Haman pommittamisesta kostaakseen sunneille sen, että sunnipresidentti Shishaklin aikana druuseja oli pommitettu. Mustafa Talasin mukaan käskyn antoi alaviittiupseeri. Huhut jäivät joka tapauksessa elämään, eikä Hamaa unohdettu.

Kilpailijoiden kukistamisen jälkeen baathin sisällä alkoi kamppailu hallinnosta. Syytökset lahkolaisuudesta, joita baathin vastustajat käyttivät, olivat aseena myös puolueen sisäisessä valtataistelussa. Niiden ensimmäiseksi uhriksi joutui Muhammad Umran. Hän puhui avoimesti samanlahkoisten kytköksistä baathin sisällä, kertoen muun muassa että hänen johtamassaan 70. Panssariprikaatissa sunnitaustaisilla pataljoonankomentajilla ei todellisuudessa ollut valtaa. Kilpaillessaan (sunni)presidentti Hafizia vastaan Umran sanoi suoraan luottavansa uskonnollisten vähemmistöjen tukeen. Hän myös kritisoi Haman kaupungin pommittamista.

Muhammad Umran.

Umranin suorapuheisuus oli liikaa, sillä huolimatta uskonlahkoihin ja henkilökohtaisiin suhteisiin jakautumisesta enemmistö baathin jäsenistä halusi uskoa puolueen tasa-arvoiseen sanomaan. Umranin puheet olivat liian lähellä baathin vastustajien kritiikkiä vähemmistöryhmien suosimisesta. Uskonlahkojen välinen epäluulo laitettiinkin Umranin syyksi, ja häntä syytettiin oman alaviittiryhmittymänsä rakentamisesta armeijassa. Häntä syyttivät sunnien lisäksi myös alaviitit Assad ja Jadid, jotka rakensivat myös omia henkilökohtaisia kannattajajoukkojaan, mutta eivät puhuneet siitä avoimesti. Umran karkoitettiin joulukuussa 1964.

Umranin erottamisen jälkeen merkittävimmiksi kilpailijoiksi nousivat Amin al-Hafiz ja Salah Jadid. Heidän valtataistelunsa käynnisti vuonna 1965 erikoinen episodi, jossa druusiupseeri Salim Hatum tunkeutui Jadidin asuntoon ja vaati tätä aseella uhaten eroamaan esikuntapäällikön virasta. Hatum oli yksi upseereista, joka oli ollut mukana baathin vallankaappauksessa mutta ei ollut saanut palkkioksi korkeita virkoja tai asemaa puolueessa. Hatum piti jostain syystä juuri Jadidia syypäänä uransa umpikujaan. Pakon edessä Jadid lähetti eroilmoituksensa, mutta presidentti Hafiz ei hyväksynyt sitä skandaalin vuoksi. Hafiz ei kuitenkaan aloittanut minkäänlaisia kurinpitotoimia Hatumia kohtaan. Sen sijaan Hafiz, joka oli alkanut suhtautua epäilevästi alaviitteihin, näki Hatumissa mahdollisen liittolaisen.

Salim Hatum.

Vuoden 1965 jälkipuoliskolla kilpailu esikuntapäällikön ja asevoimien komentajan välillä oli ilmiselvä. Hafiz syytti nyt Jadidia oman henkilökohtaisen alaviittiryhmittymänsä luomisesta, ja nosti uskonlahkoisuuden usein esille. Syytökset eivät kuitenkaan saaneet alaviittiupseereita hylkäämään Jadidia puolueen edun vuoksi. Päin vastoin moni heistä huolestui ankarista puheista ja meni varmuuden vuoksi Jadidin puolelle.

Sunniupseerit kerääntyivät Hafizin ympärille. Osa upseereista alkoi levittää huhuja omissa yksiköissään, kertoen alaisilleen että alaviitit ja druusit olivat suunnittelemassa sunnipresidentin syrjäyttämistä ja sunnienemmistön alistamista. Poliittisessa kilvoittelussa aseena käytetyt uskonkysymykset nousivat sitä myöten entistä tärkeämmiksi ja itsearvoisemmiksi. Ne eivät kuitenkaan olleet täysin kiveen hakattuja. Mustafa Talas liittyi Jadidin puolelle, vaikka oli sunni. Syynä oli hänen pitkä ystävyytensä Jadidia tukevan Assadin kanssa sekä se, että Talas oli joutunut vaikeuksiin yökerhossa sattuneen käsikähmän vuoksi. Hafiz suunnitteli Talasin rankaisemista, mutta Jadidin onnistui päästää hänet pälkähästä. Kiistan käydessä rumemmaksi Hafizin kannattajat levittivät huhua, että Talasin äiti oli oikeasti alaviitti.

Hafizin lahkolaisuussyytökset lähtivät siis jo käsistä ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Myös Hafizin merkittävät druusitukijat, jopa aseella uhkailuun sortunut Hatum, siirtyivät Jadidin leiriin. Syyrian armeija jakautui pitkälti kahtia Hafizia tukeviin sunneihin ja Jadidiin luottaviin alaviitteihin, druuseihin ja ismailiitteihin. Vastakkaisen ryhmän tekemiset tulkittiin oman uskonlahkon, alueen tai heimon aseman parantamiseksi, eikä lopulta muuta motiivia edes osattu nähdä.

Baathin siviilipuolella kiista näkyi Jadidin tukijoiden kannattaman aluekomennon ja Hafizin ohjaileman, baathin vanhasta kaartista koostuvan kansalliskomennon välillä. Vaikka aluekomento oli teoriassa kansalliskomennon alainen, vanhaa kaartia oli jo pitkään käytetty vain pelinappulana. Kiista tarjosi kansalliskomennolle tilaisuuden yrittää saada politiikka pois armeijalta ja palauttaa oma asemansa. Joulukuussa 1965 kansalliskomento ilmoitti hajottavansa aluekomennon irroittaakseen Jadidin otteen puoluekoneistosta.

Kansalliskomento sanoutui irti uskonlahkoisuudesta, henkilökohtaisista siteistä sekä heimouskollisuudesta. Se ilmoitti palauttavansa kurin armeijaan ja helpottavansa jännitteitä siirtämällä osastojen komentajia. Tehtävään kykenevää puolustusministeriä ei kuitenkaan löytynyt, sillä kahtiajaottelun vuoksi oli vaikea löytää kummankin ryhmän hyväksymää ehdokasta. Sunnin nimittämistä puolustusministeriksi pidettiin liian tulenarkana, joten lopulta kansalliskomento päätti kutsua Muhammad Umranin maanpaosta. Jadidin tuomittua Umranin tämä oli ainoa korkea-arvoinen alaviittiupseeri, joka ei kuulunut hänen leiriinsä. Toivottiin myös, että Umranin nimittäminen hajoittaisi alaviittien rivejä.

Umran ei ollut suosittu asevoimissa, koska häntä pidettiin uskonkiistoja hyödyntävänä oman edun tavoittelijana. Umranin tehtävää vaikeutti myös se, että Hafizin epäluulo alaviitteja kohtaan oli kehittymässä vainoharhaksi. Miehet eivät tulleet toimeen, mikä vähensi Umranin liikkumavaraa kriittisten sotilasyksiköiden siirroissa ja henkilöstövaihdoissa. Kun Umranin tukijana ollut alaviittiupseeri määräsi joukkonsa liikekannalle varmistaakseen epäluotettavien upseerien siirron, Hafiz määräsi hänen joukkonsa välittömästi takaisin kasarmeille. Kun Umran viimein antoi määräyksen pääkaupungin yksiköiden komentajien siirtymisestä, oli jo myöhäistä.

Jadidin tukijoiden tekemällä vallankaappauksella 23. helmikuuta oli vähän esteitä. Kansalliskomennon valta kumottiin, ja muun muassa baathin perustajiin kuulunut Bitar otettiin vangiksi. Jo armeijan päämajaa nasseristeja vastaan puolustanut Hafiz ei kuitenkaan antautunut taistelutta. Kaappaajat hyökkäsivät yöllä Hafizin huvilaan Damaskoksessa tankkien tuella, mutta seurannut tulitaistelu kesti keskipäivään saakka. Hafiz antautui vasta kun hänen henkivartijansa olivat kuolleet, huvila oli ammuttu hajalle, hänen lapsensa olivat haavoittuneet ja hänen ammuksensa loppuivat. Aamun taistelut vaativat noin 50 henkeä, hajanaisen vastarinnan jatkuessa muun muassa Aleppossa, Hafizin kotikaupungissa.

Jadidin tukijat ilmoittivat vallankaappauksen olleen oikeutettu reaktio kansalliskomennon “oikeistolaisuutta ja diktatuuria” vastaan. Vallankaappaus päättikin baathin vanhan kaartin vaikutusvallan kotimaassaan. Maiden yhdistämisestä haaveillut puolue jakaantui lopullisesti Syyrian baathiin ja Irakin baathiin, jonka pariin Aflaq siirtyi. Sunniupseereita puhdistettiin jälleen, joskin osansa saivat myös Umrania tukeneet alaviitit. Syytteenä olivat jälleen henkilökohtaisten ryhmittymien ja lahkolaisuuden levittäminen, jota myös Jadidin ryhmä vannoi vastustavansa.

Jadidin ryhmän jäseniä vuonna 1969. Vasemmalta oikealle: sisäministeri Mohammad Rabah al-Tawil, esikuntapäällikkö Mustafa Talas, Golanin rintaman komentaja Ahmad al-Meer, ja Salah Jadid itse.

Jotkut kansalliskomennon kannattajat kuitenkin jatkoivat vastarintaa piilopaikastaan käsin toimivan pääsihteeri Munif al-Razzazin johdolla. Sotilasliittolaisekseen he saivat druusiupseeri Fahd al-Shairin. Shairin sotilasneuvosto ei kuitenkaan suostunut ottamaan alaviittijäseniä, peläten salaisuuksiensa vuotavan.

Shairin ryhmä otti muun muassa yhteyttä entiseen puolustusministeriin, druusi Hamad Ubaydiin. Hän oli menettänyt ministerinsalkkunsa kansalliskomennon hajoitettua aluekomennon, ja uskoi saavansa sen takaisin Jadidilta. Ubaydin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ei kuitenkaan luotettu. Puolustusministeriksi nousikin (jo ennen uuden hallituksen nimittämistä) Assad, joka oli tilanteen kiristyessä matkustanut Isoon-Britanniaan. Virallisen selityksen mukaan Assad oli hoitamassa pakkolaskussa loukkaamansa selkäänsä, mutta hän ehti takaisin Syyriaan vallankaappauksen aamuna. Pettynyt Ubayd oli helppo houkutella mukaan vastavallankaappauksen suunnittelijoihin, mutta hän jäi pian kiinni.

Samaan aikaan vallankaappaukseen osallistunut Salim Hatum tunsi jälleen jääneensä paitsioon, ja ryhtyi juonittelemaan juuri valtaan auttamaansa hallitusta vastaan. Hatum tukeutui druusikannattajiinsa ja muutamiin sunneihin. Hatumin kotiseudulla Suweidan maakunnassa häntä tuki myös munshaqqun-ryhmä. Hatum pyrki myös tekemään yhteistyötä Shairin joukon kanssa, mutta epäluottamus oli syvä, eivätkä kilpailevat vallantavoittelijat halunneet paljastaa liikaa suunnitelmistaan petoksen pelossa.

Shair oli suunnitellut syyskuun kolmatta 1966 yrityksensä päiväksi, mutta juoni paljastui enemmän tai vähemmän sattumalta jo elokuussa. Ryhmään kuuluneiden upseereiden joutuessa vangiksi Shair hylkäsi suunnitelman ja meni maan alle. Hatum oli kuitenkin päättänyt jatkaa.

Hatum kritisoi Shairin ryhmän pidätyksiä, huomauttaen ettei yhtäkään alaviittia oltu vangittu. Se johtui siitä, etteivät Shairia tukeneet upseerit olleet ottaneet yhtäkään alaviittia joukkoonsa, mutta se ei ollut yleisessä tiedossa. Hatum viittasi druusiupseereiden pidätyksiin ja arveli niiden olevan uskonnollisesti motivoituneita. Kuten aikaisemmissakin lahkolaisuussyytöksissä, niillä oli vahva itsensä toteuttavien ennustusten kaiku.

Epäilykset saivat druusienemmistöisen Suweidan maakunnan baathin alahaaran huolestumaan. Sen edustajat lähettivät Jadidille nootin. Vaikka Suweidan baathistit sanoivatkin tukevansa “oikeistolaisten elementtien” puhdistamista, he vaativat druusiupseereiden vapauttamista, reiluja oikeudenkäyntejä ja puolueen yleiskokousta asian käsittelemiseksi. Muutoin he uhkasivat eroavansa aluekomennon käskyvallasta.

Nur ed-Din al-Atassi, Syyrian presidentti 1966-70.

Aluekomento päätti lähettää uuden presidentti Nur ed-Din al-Atassin, avustavan pääsihteeri Salah Jadidin (joka tittelistään huolimatta veteli todellisuudessa naruista) ja ainoan druusijäsenensä neuvottelemaan Suweidan kanssa. Komission saavuttua Hatum iski, ottaen sen panttivangeiksi 8. syyskuuta 1966. Poikkeuksena oli druusijäsen Jamil Shaya, jonka Hatum halusi toimivan välittäjänä. Puhelinneuvotteluissaan puolustusministeri Assadin kanssa Hatum vaati uusia puoluevaaleja, omien tukijoidensa palauttamista ja Jadidin kannattajien erottamista, sekä “vasemmistolaisille” eli munshaqqun-ryhmälle entistä asemaansa puolueessa.

Hallitus torjui Hatumin vaatimukset, ja lähetti sotajoukkoja Suweidaan. Jouduttuaan alakynteen Hatum pakeni tukijoidensa kanssa Jordaniaan, mistä käsin hän antoi lehdistölle useita alaviittivastaisia lausuntoja, syyttäen heitä armeijan kaappaamisesta. Hatum väitti Damaskosta hallitsevan ryhmän iskulauseen olevan “alaviittivaltio ikuisessa tehtävässään”. Se oli parodia baathin iskulauseesta “yksi arabivaltio ikuisessa tehtävässään”.

Hatumin vallankaappausyritys johti jälleen kerran upseerien puhdistukseen, tällä kertaa epäilyksenalaisista druuseista. Jäljellejääneet eivät enää pystyneet perustamaan yhtenäistä blokkia. Hatum palasi Syyriaan vuoden 1967 kuuden päivän sodan alettua. Sodan vainoharhaisessa ilmapiirissä Hatum pidätettiin. Hänen väitettiin juonitelleen “angloamerikkalaisten ja länsisaksalaisten imperialistipiirien” kanssa kaataakseen hallituksen “kokonaisvaltaisessa imperialistien salaliitossa”. Tuomiona oli kuolema, ja Hatum teloitettiin.

Vuoden 1963 vallankaappauksen jälkeen alkaneen valtataistelun seurauksena alaviiteista oli tullut vaikutusvaltaisin vähemmistö Syyrian armeijassa, hallituksessa ja baath-puolueessa. Ratkaistavana oli enää se, kuka alaviittijohtajista olisi voittoisa. Jäljellä olivat enää Salah Jadid ja Hafez al-Assad. Entisten liittolaisten välinen kyräily alkoi hiljalleen, mutta kiihtyi vähitellen. Jadid tukeutui entistä enemmän baathin siviilipuoleen, kun taas Assad vahvisti asemaansa armeijan sisällä. Toinen näistä strategioista oli Syyriassa paljon vahvempi.

Seuraavassa osassa käsitellään tarkemmin Hafez al-Assadin uraa, valtaannousua ja presidenttiyttä.

Uutispäivitys 12.12. (ISISin vastahyökkäys Palmyraan)

Aleppon taistelu näyttää lähestyvän loppuaan hallituksen joukkojen vallattua Sheik Saeedin lähiön, josta on taisteltu pitkään. Kapinallisten hallitsema alue on kutistunut viiden neliökilometrin motiksi, jonka puolustajat saattavat pian antautua.

Seuraava kysymys onkin mitä Aleppon jälkeen tapahtuu. Reutersin tietojen mukaan Assad ei aio piitata ISISin hallitsemasta Raqqasta ainakaan toistaiseksi. Sen valloitus saattaa siis kokonaan jäädä SDF:n harteille. SDF ilmoitti taannoin aloittaneensa offensiivin (operaatio Eufratin viha) kohti Raqqaa, mutta alun jälkeen sen eteneminen hidastui. Syyksi epäiltiin SDF:n huolta Manbijin ja Al Babin tilanteesta. Lauantaina SDF kuitenkin ilmoitti aloittaneensa operaation uuden vaiheen, samalla kun Yhdysvallat ilmoitti lähettävänsä 200 erikoisjoukkojen sotilasta lisää tukemaan sitä. Tänään SDF on kertonut edenneensä monin paikoin, ja saaneensa myös lisää aseistusta ISISin vastaiselta koalitiolta.

Turkin tukema FSA on aloittanut hyökkäyksensä Al Babia vastaan, lähestyen sitä karttakuvien mukaan lännestä:
[IMG]
FSA:n on jo pariin kertaan sanottu hyökänneen itse kaupunkiin, mutta vaikuttaa siltä että toistaiseksi raivataan vasta sen reunoja. Turkki on kuitenkin pommittanut kaupunkia ja sen ympäristöä, ja tuonut paikalle myöskin Leopard 2 -panssarivaunuja tukemaan hyökkäystä. Tämän perusteella FSA olisi ehtimässä ensimmäisenä Al Babiin, mutta jää nähtäväksi miten pitkään ISISin puolustus kaupungissa kestää.

Viikonlopun iso uutinen Aleppon ohella on ISISin vastahyökkäys Palmyraan, joka alkoi viime torstaina. ISISin joukot valtasivat Palmyran ympäristön öljykenttiä ja pureutuivat lauantaina Palmyran laidoille, jossa Venäjän ilmaiskut hetkeksi pysäyttivät etenemisen. Sunnuntaina uusi hyökkäys kuitenkin valtasi kaupungin. ISISin edetessä Yhdysvaltojen johtama koalitio tuhosi ilmaiskuilla ainakin 168 öljyrekkaa estääkseen terrorijärjestöä hyödyntämästä valtaamiaan öljykenttiä.

Tällä hetkellä ISIS on työntänyt hallituksen joukot aina T4-lentokentälle saakka, johon uusi puolustuslinja on perustettu. Tiedot lentokentän kohtalosta ovat tällä hetkellä epäselviä, mutta se saattaa kestää, sillä T4 on vahvasti linnoitettu. Eri lähteiden mukaan kentältä on kuitenkin lennätetty koneita pois turvaan. ISIS väittää vaurioittaneensa kenttää ja sen koneita tykistötulella.

Palmyran takaisinvaltauksesta tullee vielä tarkempaa analyysia, mutta tämän hetken tietojen perusteella tilanne näyttää olleen sama kuin kesäisessä Tabaqan hyökkäyksessä. Hallituksen määrällisesti ja laadullisesti parhaimpien joukkojen keskittyessä Aleppoon rintamalinjalle jätetyt puolisotilaalliset joukot eivät kestäneet hyökkäystä, vaan vetäytyivät ansaan jäämisen pelossa. Esimerkiksi Venäjän maajoukkojen kerrottiin poistuneen Palmyran alueelta muutama päivä ennen hyökkäystä. ISISin julkaisemien kuvien perusteella se on saanut haltuunsa runsaasti kalustoa, mikä viittaa nopeaan vetäytymiseen.

Tänään Syyrian hallituksen on kerrottu tehneen ISISin hallitsemille alueille kaasuiskun, jonka on väitetty tappaneen jopa 86 ihmistä. Yhdeksi kohteeksi on sanottu Uqayribatin kylää, missä oli väitetysti ISISin kenttäsairaala.

Syyrian hallitus tiettävästi suunnittelee jo vastahyökkäystä. ISIS tuskin pystyy pitämään kaupunkia kunhan vahvistukset saapuvat, mutta tappio kertoo osaltaan siitä että sota Syyriassa tulee vielä jatkumaan pitkään.

Uutispäivitys 5.12. (Aleppon valtauksen jatkuminen)

Aleppon tilanne jatkuu vaikeana. Hallituksen joukot jatkavat etenemistään, joskin kapinallisten vastahyökkäykset hidastavat heitä.

Kiristynyt tilanne on kuitenkin johtanut kiistoihin kapinallisryhmien välillä, sillä Jabhat Fateh al-Shamin taistelijoiden kerrottiin ryöstäneen muiden kapinallisryhmien varastoja. JFS:n edustajia ei otettu mukaan niin sanottuun Aleppon armeijaan. JFS:n puolestaan väitetään perustelleen tekojaan sillä, että muut kapinallisryhmät suunnittelevat antautumista. Islamistikapinallisten hyökkäys FSA-ryhmä Fastaqim Kama Umirtia vastaan haittasi jo marraskuista murrosyritystä ja johti kapinallisten keskinäiseen syyttelyyn.

YK:n turvallisuusneuvosto äänestää tänään väliaikaisesta tulitauosta Aleppossa. Venäjä vaatii kapinallisten antautumista tai vetäytymistä. Kapinallisten edustajat sanovat kannattavansa siviilien evakuointia, mutta toistavat etteivät aio luopua kaupungista. Tappio näyttää kuitenkin vääjämättömältä, jolloin kysymykseksi nousee mitä Aleppon valtauksen jälkeen tapahtuu. Kuten moni tarkkailija on ennustanut, kapinalliset sanovat siirtyvänsä konventionaalisesta sodankäynnistä sissisotaan. Sodan ei uskota päättyvän Aleppon valtaukseen, sillä kapinalliset eivät halua neuvotella Assadin kanssa eivätkä usko armahduksiin. Vaikka sotaväsymys saakin jotkin luopumaan taistelusta, viha hallintoa kohtaan on niin suuri että moni kapinallinen on valmis sinnittelemään vielä vuosia.

Politicolle kirjoittanut Barak Barfi kertoo vierailustaan Aleppossa. Iranilaiset ja venäläiset toimittajat saivat Barfin mukaan liikkua ilman ”henkivartijoita”, kun taas muut vieraat eivät saaneet edes hakea vesipulloa itse. Tiukka valvonta vaikeutti sen selvittämistä, kertoivatko haastateltavat omia näkemyksiään vai toistivatko etukäteen harjoiteltavia repliikkejä. Barfi kuitenkin katsoo löytäneensä Assadin tukijoiden syitä kannattaa hallitusta: keskushallinnon toiminnan jatkuminen, luokkaerot maaseudun ja kaupungin välillä sekä kapinallisten tulituksen aiheuttamat siviiliuhrit.

NPR:n Alison Meuse haastatteli Alepposta paennutta naista. Haastateltavan mukaan hallituksen joukkojen käytös on vaihtelevaa, osan auttaessa pakenevia kantamaan tavaroitaan ja toisten ryöstävän niitä. Miehiin suhtaudutaan epäillen: nainen kertoo serkkunsa joutuneen pakko-otetuksi armeijaan ja siskonsa miehen joutuneen pidätetyksi. Nainen kertoi epäilevänsä joidenkin pidätyksen motiiviksi sitä, että ihmiset maksaisivat lahjuksia vapauttaakseen omaisensa. Amnesty International on aiemminkin kertonut hallituksen virkamiesten vaatineen lahjuksia pidätettyjen omaisilta, vaikka maksut eivät auttaisikaan pidätettyjä mitenkään.