Vuoden verran Syyriaa

Syyriasta kirjoittamisen aloittamisesta on nyt kulunut vuosi. Tämä vuosi on ollut ainakin minulle hyvin opettavainen. En voi väittää että tietäisin ja tajuaisin kaiken, mutta ymmärrykseni on syventynyt huomattavasti. Toivottavasti lukijakin tuntee samaa.

Vuosipäivän kunniaksi ajattelin pohtia kokemuksen herättämiä ajatuksia vähän laajemmin. Nykyajan informaatiotulvassa voi pitkälti valita ne asiat, johon vapaat tuntinsa haluaa käyttää. Miksi siis katsella kuoleman kuvia, jos se ei ole omaa työtä? Miksi kirjoittaa maasta, jossa ei ole koskaan käynyt ja jonka kansalaisia ei ole koskaan tavannut? Mitä varsinaista hyötyä yhden sodan tiiviistä seuraamisesta on, kun maailma on konflikteja täynnä?

Aikanaan opiskellessani arvosanoissani tapahtui dramaattinen käänne ylöspäin, kun tutustuin yhdysvaltalaisen Carl Saganin tuotantoon. Hänen kykynsä kertoa tähtitieteestä kiehtovasti ja runollisesti herätti tiedonjanon, jota oli helppo soveltaa myös opiskelemaani historiaan. En kuitenkaan katsele tähtiä, vaan yhden planeetan pienestä osasesta taistelevia miehiä.

Vaikka en koskaan keskittynytkään tähtitieteeseen, aloin tavallaan ajatella historiasta samalla tavalla. Nykyinen tähtitiede kertoo tähtien etääntyvän meistä vääjäämättömästi maailmankaikkeuden laajenemisen vuoksi. Samoin historiasta tulee aina vain kaukaisempaa. Taivaalla näkyvät tähdet ovat vain pieni osa suunnatonta universumia: niin ovat myös ne historialliset henkilöt ja tapahtumat, joista tiedämme. Kaukaisten tähtien planeettoja voidaan löytää katsomalla peittääkö tai heijastuuko niiden valo. Samoin historian hahmot voivat toisinaan paljastaa kalpean aavistuksen ympärillään eläneistä ihmisistä.

Kirjoitin Syyriasta ensimmäisen kerran vuonna 2012, kun pohdin muistelmateosten käyttöä 1700-luvun sotahistorian tutkimuksessa. Käytin esseen loppupuolella Lina Sergie Attarin kirjoitusta Alepposta, sitä jossa hän kirjoitti että asioista oppii kun ne menevät rikki. Attar pohti miksei käyttänyt enemmän aikaa ikuisena pitämänsä kaupungin tallentamiseen. Kun tykkituli alkoi jauhaa Aleppoa palasiksi, hän huomasi epätoivoisesti etsivänsä kuvia tuhotuista rakennuksista ja katuvansa sitä ettei ollut koskaan pitänyt niitä muistamisen arvoisena. Samalla tavoin monet jäyhät 1700-luvun upseerimiehet kirjoittivat laveasti rykmenttiensä marssijärjestyksistä, mutta vakavasti haavoittuessaan alkoivatkin huolehtia perheidensä hyvinvoinnista ja katua sitä, että olivat niin etäisiä poikiinsa. Eri aika, eri maailma, mutta sama tunne siitä että oli tehnyt jotain väärin.

Bysantin prinsessa Anna Komnena kirjoitti, että historian tehtävänä on olla suuri pato, joka noukkii asioita ajan virrasta eikä anna löytämänsä vajota pohjaan. Syyriasta kirjoittamisen tärkein motiivi minulle onkin ehkä tämä muistaminen. Se, että minä kirjoitan tapahtumista ei pysäytä yhtäkään pommia tai luotia. Kenties se kuitenkin tarjoaa syvällisemmän ja monimutkaisemman kuvan ajasta ja paikasta, joka muutoin näyttäytyy vain niin hektisessä uutiskierrossa.

Toisinaan minun on silti vaikea karistaa sitä turhuuden ja toivottomuuden tunnetta, jota tähtitieteellisen mittakaavan muistaminen aiheuttaa. Maailmankaikkeuden monimutkaisuushan ei päde vain kaukaisiin planeettoihin, vaan lukemattomiin ihmisiin, joista jokaisella on aivoissaan oma ainutlaatuinen neuronien, muistojen ja ajatusten verkosto. Lukemattomien videoiden esitellessä “urheita taistelijoita” tai “uskollisia sotilaita” huomaan toisinaan ajattelevani, mitä heistä olisi voinut tulla toisissa oloissa. Se, että he sonnustautuvat kapinallisten tai sotilaiden univormuihin ja tappavat toisiaan on ja on aina ollut hirvittävää mahdollisuuksien haaskausta. Samalla minun on paha tuolistani tuomita heidän sotaansa merkityksettömäksi. Jokainen sota maailmassa on sotijoidensa mielestä käyty syistä, jotka ovat kaikkien uhrausten ja kärsimysten arvoisia. Ainakin jonkun aikaa.

Taannoin Aamulehdessä väitettiin opiskelijoita ynnä muita pelkureiksi, koska he eivät vastusta Venäjän toimia Syyriassa. Luin sen osaksi aiemminkin esiintyneitä väitteitä siitä, ettei ihmisiä kiinnosta Syyrian tapahtumat, koska kaduilla ei ole mielenosoituksia. Minä en ole koskaan uskonut tähän väitteeseen. Ihmisillä on omia huoliaan, velvoitteitaan ja töitään, jotka vievät rajallista aikaa. Kaikista kiireistään huolimatta ihmiset kuitenkin seuraavat uutisia ja vaikkapa lukevat näitä tekstejä, eittämättä myös lahjoittavat katastrofiapuun. Empatia ja ajatus yhteisestä ihmisyydestä elävät kuitenkin syvällä useimmissa meistä, vaikka etäisyydet, ennakkoluulot ja väärinkäsitykset ovatkin toisinaan tiellä.

Haluaisinkin kiittää sinua siitä, että kaikesta huolimatta olet jaksanut välittää.