Syyrian baath-puolue, osa 1

Syyria oli osa Ranskan Lähi-idän mandaattia vuosina 1920-1946. Ranskan miehityksellä oli huomattava vaikutus Syyrian tulevaisuuteen. Helpoiten huomattavia vaikutuksia oli esimerkiksi Troupes spéciales du Levantilla, johon ranskalaiset värväsivät paljon uskonnollisten vähemmistöjen jäseniä. Oma osansa oli kuitenkin myös koulutuksella.

Michel Aflaq (1910-1989) syntyi keskiluokkaiseen perheeseen Damaskoksessa. Käytyään Syyrian länsimaalaistettuja kouluja hän lähti vuonna 1929 opiskelemaan filosofiaa Pariisin yliopistoon Sorbonneen. Siellä Aflaq tutustui vasemmistolaiseen ajatteluun ja perusti arabiopiskelijoiden oman opiskelijajärjestön. Kaikkein tärkeimpänä hän tutustui toiseen syyrialaisopiskelijaan Salah ad-Din al-Bitariin (1912-1980). Myöhempi ba’ath-puolueen kirjallisuus korosti sitä, että Aflaq oli ortodoksikristitty ja Bitar sunnimuslimi.

Michel Aflaq 1930-luvulla.
Salah al-Din al-Bitar joskus vuoden 1963 jälkeen.

Aflaq ja Bitar palasivat Syyriaan vuonna 1932, ja heistä molemmista tuli opettajia al-Tajhizin lukiossa Damaskoksessa. Aflaq kannatti aluksi kommunistista puoluekantaa, mutta pettyi syvästi kun kommunistisen puolueen pääsy hallitukseen Ranskassa ei muuttanut maan siirtomaapolitiikkaa. Opetustyönsä ohella Aflaq ja Bitar alkoivat muotoilla omaa ideologiaansa. Se oli vallankumouksellinen ideologia, joka ajoi yhtenäisen, sosialistisen ja maallisen arabivaltion perustamista. Tärkeintä oli kansan valistaminen: sosialismi ei ollut itseisarvo, vaan väline yhteiskunnan modernisaatioon. Vallankumouksen jälkeen valistuneiden ajattelijoiden kärkipuolueen olisi johdettava yhteiskunnan muutosta yhden puolueen järjestelmällä. Vuoteen 1940 mennessä Aflaq ja Bitar olivat perustaneet perjantaisin kokoontuvan ryhmän, josta tuli Harakat al-Ihya al-Arabi. Vuonna 1943 elävöittämistä tarkoittava ihya vaihdettiin sanaan baath, jonka voi kääntää henkiinheräämiseksi tai renessanssiksi.

Lukion opettajina Aflaqin ja Bitarin ensimmäinen yleisö olivat enimmäkseen Syyrian maaseudulta tulleet opiskelijat, jotka olivat kouluttautumassa Damaskoksessa. Osittain maaseutuenemmistön vuoksi monet baathin varhaisista kannattajista olivat myös uskonnollisten vähemmistöjen jäseniä. Köyhemmän maaseudun kasvatteina heihin vetosi ba’athin sosialismi, ja vähemmistön edustajina sen ei-uskonnollisuus. Baath ei suinkaan ollut ensimmäinen arabinationalistinen liike, olihan Syyriassa kapinoitu verisesti siirtomaavaltaa vastaan vuosina 1925-27. Varhaisemmat kansallisliikkeet pitivät kuitenkin “arabismia” ja sunni-islamia identiteettinsä keskuksina. Kiihkeimmät nationalistit pitivät enemmistöstä poikkeavien uskonnollisten liikkeiden jäseniä “osittaisina arabeina” ja vähemmistöihin kuuluvat puolestaan pelkäsivät kansallisten liikkeiden tosiasiassa ajavan vain sunnien asiaa.

Tästä poiketen baath-puolueen perustuskirja totesi, että “kaikki eroavaisuudet sen (=arabivaltion) poikien välillä ovat sattumanvaraisia ja merkityksettömiä. Ne tulevat katoamaan arabitietoisuuden herätessä…” Baathin ideologiassa kaikki arabit olisivat tasa-arvoisia uskonnosta riippumatta. Islam ei kuitenkaan jäänyt huomiotta. Vaikka sitä ei pidetty kansallisena uskontona, sitä pidettiin erottamattomana osana arabikulttuuria ja sen perintöä, jonka osallisia kaikki arabit olivat. “Kun heidän kansallistunteensa herää heissä täysin ja he saavat alkuperäisen luontonsa takaisin, kristityt arabit tajuavat islamin olevan heidän kansallista kulttuuriaan jossa heidän tulisi kyllästää itsensä, jotta he ymmärtäisivät ja rakastaisivat ja haluaisivat sitä kaikkein arvokkaimpana asiana arabismissaan”, Aflaq kirjoitti.

Baathin ihanne tarjosi siis tavallaan keinon päästä eroon vähemmistöstatuksesta ja niistä oman synnyinseudun heimosuhteista, jotka yhä määrittelivät monien ihmisten elämää.

Baathin suosio kasvoi Syyrian maaseudulla, kun Aflaqin ja Bitarin oppilaat palasivat kotiseuduilleen ja levittivät oppimaansa. Sunnienemmistöisissä kaupungeissa, kuten Damaskoksessa, sen suosio jäi pieneksi. “Siitä (=puolueesta) tuli suuri keho pienellä päällä”, yksi baathin vanhimmista jäsenistä kirjoitti muistelmissaan.

Viimeiset ranskalaisjoukot poistuivat Syyriasta vuonna 1946. Baathista tuli puolue virallisesti vuonna 1947, kun Aflaqin ja Bitarin liike yhdistyi toisen Sorbonnessa opiskelleen aktivistin, Zaki al-Arsusin, samannimisen liikkeen kanssa. Muut vähemmistövetoiset puolueet olivat SSNP (Syrian Socialist National Party, joka katsoi “luonnollisen Syyrian” kattavan koko Hedelmällisen puolikuun alueen ja Libanonin) sekä kurdienemmistöinen Syyrian kommunistinen puolue SCP.

Zaki al-Arsusi 1930-luvulla.

Itsenäisen Syyrian ensimmäinen presidentti oli Shukri al-Quwatli (1891-1967). Hän oli työskennellyt arabimaiden itsenäisyyden puolesta jo ottomaanien aikana. Ranskan aloitettua siirtomaavaltansa Quwatli tuomittiin kuolemaan, ja hän pakeni Egyptiin. Suhteidensa kautta Quwatli oli yksi vuosien 1925-27 kapinan merkittävistä tukijoista. Hänet armahdettiin vuonna 1930, jolloin hän palasi Syyrian ja kohosi antikolonialistisen kansallispuolueen johtajaksi. Hänet valittiin Ranskan mandaatin alaiseksi perustetun Syyrian tasavallan presidentiksi vuonna 1943, ja säilytti virkansa johdettuaan maan itsenäisyyteen.

Shukri al-Quwatli vuonna 1943.

Quwatli valittiin jatkokaudelle vuonna 1948, mutta Israelin valtion perustaminen muutti kaiken. Syyria aloitti Quwatlin johdolla sodan Israelia vastaan muiden arabimaiden kanssa, mutta tappio sodassa oli tuhoisa. Sodan aikana ba’ath-puolue kokeili voimiaan: Aflaq johti mielenosoituksia Quwatlia vastaan ja julkaisi tätä kritisoivia kirjoituksia puolueen sanomalehdessä. Kritiikkinsä vuoksi Aflaq pidätettiin. Vuonna 1949 kansliapäällikkö Husni al-Za’im teki Syyrian ensimmäisen sotilasvallankaappauksen ja syrjäytti Quwatlin, joka päästettiin lyhyen vankeuden jälkeen uudestaan Egyptiin.

Husni al-Za’im.

Za’im ajoi itsevaltaista ja maallistunutta politiikkaa. Hän kielsi poliittiset puolueet, ja hetkeksi vapaaksi päässyt Aflaq pidätettiin uudestaan. Za’imin kausi kesti kuitenkin vain yhden kesän, sillä häntä avustaneet upseerit Sami al-Hinnawi ja Adib al-Shishakli syrjäyttivät hänet. Hinnawi teloitutti Za’imin ja pääministeri Muhsin al-Barazin ja nimitti veteraanipoliitikko Hashim al-Atassin hänen tilalleen. Adib al-Shishakli kuitenkin epäili Hinnawin ja Atassin suunnittelevan valtioliittoa hashemiittidynastian hallitseman Irakin kuningaskunnan kanssa. Hän käynnisti vuoden 1949 kolmannen vallankaappauksen, syrjäyttäen Hinnawin mutta pitäen Atassin virassaan. Teloitetun pääministeri al-Barazin serkku murhasi Hinnawin Beirutissa vuonna 1950.

Sami al-Hinnawi.
Adib Shishakli.

Hinnawin ja Shishaklin valvonnan alla Atassi perusti väliaikaisen yhteishallituksen, jossa oli ministereitä kaikista puolueista. Myös Aflaq sai ministerinsalkun, mutta vain joksikin aikaa. Syrjäytettyään Hinnawin Shishakli käytti valtaansa vaatimalla liittolaiselleen Fawzi Selulle puolustusministerin viran kolmeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Atassi nimittäin jatkoi neuvotteluja Irakin kanssa, mutta Selun kautta Shishakli pystyi jarruttamaan niitä.

Vuonna 1951 Atassi pyysi pääministeri Maarouf al-Dawalibia perustamaan uuden hallituksen. Dawalib kieltäytyi nimittämästä Selua puolustusministeriksi, jolloin Shishakli teki jälleen vallankaappauksen pidättämällä hänet ja hajoittamalla parlamentin. Atassi erosi presidentinvirastaan protestiksi, jolloin Shishakli nimitti Selun presidentiksi. Aflaq suhtautui Shishakliin aluksi mahdollisena liittolaisena, mutta Shishakli kielsi jälleen kaikki puolueet. Baathin johtohahmot joutuivat pakenemaan Libanoniin, missä he jatkoivat oppositiopolitiikkaa. Maanpaossa baath-puolue yhdistyi Akram al-Hawranin arabisosialistipuolueen (ASP) kanssa, jolloin sen viralliseksi nimeksi tuli Arabisosialistinen baath-puolue (Hizb al-Ba’ath al-Arabi al-Isthiraki).

Akram al-Hawrani.

Shishaklin visiona oli vahva yhtenäinen valtio, ja hänen epäilystensä kohteeksi joutuivat Syyrian druusit, jotka enimmäkseen elivät Suwaydan maakunnassa tai Jabal al-Duruzissa (”Druusien vuorella). Alue jätettiin huomiotta infrastruktuuriprojekteissa, mikä kenties osaltaan auttoi baath-puolueen suosiota siellä. Vuonna 1953 Shishakli päätti palauttaa puolueet, mikä vain johti kritiikkiin häntä vastaan. Shishakli lähetti lopulta vahvistuneen armeijan kukistamaan toisinajattelijat Jabal al-Duruzissa ja julkaisi druuseja solvaavaa propagandaa.

Shishakli hylkäsi Selun vuonna 1953, nimittäen itsensä presidentiksi. Oppositio häntä vastaan keskittyi eronneen Atassin ympärille, johon Shishakli ei uskaltanut kajota. Vastarinnan kasvaessa Shishakli erosi vuonna 1954 ja pakeni lopulta Brasiliaan, missä druusi Nawaf Ghazaleh etsi hänet käsiinsä ja murhasi hänet kostoksi druusien pommittamisesta. Vuoden 1954 vaaleissa baath-puolue sai entistä enemmän paikkoja ASP:n Hawranin suosion myötä. Aflaq menetti vaikutusvaltaansa Hawranille, sillä baath alkoi tehdä yhteistyötä kommunistipuolue SCP:n kanssa. Aflaq inhosi yhä kommunisteja petyttyään Ranskan kommunistipuolueen hallituspolitiikkaan. Samaan aikaan kansallismielinen Atassi, joka oli palannut virkaansa, pyrki turhaan hillitsemään Syyriassa yhä vahvemmin vaikuttavaa vasemmistolaisuutta.

Atassin kauden päätyttyä Quwatli palasi maanpaosta ja asettui ehdolle vuoden 1955 presidentinvaaleissa, tullen valituksi. Egyptin-vuosinaan Quwatli oli tutustunut Gamal Abdel Nasseriin, panarabismin kuuluisimpaan nimeen. Nasserin upseeritovereiden, Syyriasta inspiraationsa saaneen sotilasvallankaappauksen jälkeenkin Quwatlia kohdeltiin hyvin, vaikka hän oli alunperin syrjäytetyn kuningas Farukin vieras.

Quwatlin ulkopolitiikkaa leimasi Bagdadin sopimuksen (tai CENTOn) allekirjoittaminen vuonna 1955, joka perusti Naton mallin mukaisen sotilasliiton Turkin, Irakin, Iranin, Pakistanin ja Ison-Britannian välille. Quwatli ja Nasser sopivat vastapainoksi keskinäisen sotilasliiton. Suezin kriisi vuonna 1956 nosti Nasserin suosion huippuunsa. Pääministeri Sabri al-Asali johti Syyrian nasserismia käymällä tiiviitä neuvotteluja Egyptin kanssa. Vasemmistolaisuuden suosion (etenkin armeijan piirissä) myötävaikutuksesta Syyria myös lähestyi Neuvostoliittoa.

Quwatli, Saudi-Arabian kuningas Saud ja Nasser solmivat keskinäisen puolustusliiton vuonna 1956.

Siirtyminen lähemmäs itäblokkia aiheutti levottomuutta kylmän sodan ilmapiirissä. Syyriassa kiersi huhuja, että CIA olisi tukemassa vallankaappausta joka nostaisi Shishaklin takaisin valtaan. Aflaq ja Hawrani kritisoivat julkisesti Saudi-Arabian monarkiaa, mikä hermostutti Quwatlia. Huhut länsivaltojen sekaantumisesta Syyrian asioihin kiihtyivät vuonna 1957, kun Yhdysvallat alkoi epäillä kommunistien ottaneen vallan Damaskoksessa. Syyskuussa 1957 Turkin rajoilla alkoi näkyä sotilaallista liikehdintää. Nasser ilmoitti julkisesti tukevansa Syyriaa, ja Saudi-Arabia halusi pitää Quwatlin vallassa vastapainoksi vasemmistolaisuudelle. Kiristynyt tilanne rauhoittui Jordanian ja Irakin ilmoitettua, etteivät ne aikoneet tehdä interventiota.

Nasserin suosio Syyriassa alkoi ohittaa Quwatlin aseman. Kannatuksen suuruuden vuoksi Quwatli nimitti Hawranin parlamentin puhemieheksi ja Bitarin ulkoministeriksi. Ajatus unionista Egyptin kanssa sai yhä laajempaa tukea, ja ulkoministerinä Bitar matkusti Egyptiin neuvottelemaan Syyrian ja Egyptin yhdistymisestä. Nasser suhtautui kuitenkin ajatukseen varauksella: häntä epäilyttivät Syyrian talous suhteessa Egyptiin sekä armeijan vaikutusvalta Syyriassa. Nasser myös vaati että kommunistien valtaannousu Syyriassa oli estettävä, mutta Syyrian lähettiläät pitivät unionia parhaimpana keinona kommunistien suosion tukahduttamiseen.

Quwatli ja Nasser tervehtivät Yhdistynyttä arabitasavaltaa riemuitsevaa väkijoukkoa Damaskoksessa maaliskuussa 1958.

Yhdistynyt arabitasavalta (1958-61) herätti pian katkeruutta Syyriassa Egyptin vaikutusvallan vuoksi. Nasser ajoi läpi Egyptin tyylisiä taloudellisia päätöksiä, kuten kansallistamisia ja paljon kritiikkiä herättäneen maareformin. Baathin asema heikkeni näinä vuosina merkittävästi, ja sitä kannattavat upseerit perustivat salaisen sotilaskomitean puolueen aseman palauttamiseksi. Puolueen palauttamista vaadittiin jo vuonna 1960, ja Hawranin johtama ryhmittymä vaati Syyrian eroa.

Tyytymättömyys johti vuoden 1961 vallankaappaukseen, jossa Syyria irtaantui valtioliitosta. Vallankaappausta johtivat enimmäkseen Damaskoksessa asuvat sunniupseerit, joiden käsiin armeijan komento oli unionin aikana keskittynyt. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei Damaskoksen ryhmittymällä ollut juuri tukea muualla Syyriassa. Vallankaappausta johtanut Abd Karim al-Nahlawi yritti kiristää otettaan pidättämällä presidentiksi valitun Nazim al-Kudsin vuonna 1962, mutta vastavallankaappaus teki yrityksen tyhjäksi.

Samana vuonna baath perustettiin uudelleen, ja Aflaq nimitettiin sen pääsihteeriksi. Uudelleenperustamiseksi järjestetyssä kokouksessa baathin sotilaskomitea otti yhteyttä Aflaqiin ja pyysi hänen tukeaan vallankaappaukselle, joka syrjäyttäisi separatistihallinnon ja nostaisi baathin valtaan. Aflaq suostui.

Kun baath-puolueen Irakin haara oli kaapannut vallan helmikuussa 1963, salaliittolaiset kiirehtivät suunnitelmiaan. Maaliskuun 8. Päivänä vuonna 1963 baath-upseerien, nasseristien ja puolueettomien upseerien liittouma kaappasi vallan Syyriassa. Nasseristit kenties toivoivat unionin paluuta, mutta baathista tuli Syyrian johtava puolue.

Michel Aflaq ja yksi vallankaappauksen johtohahmoista, Salah Jadid, vuonna 1963.